Okei, täytyy myöntää. Olin pitkään sitä mieltä, että Freud oli... sanotaan näin, "aikaansa edellä" joissakin asioissa ja täysin hakoteillä toisissa. Mutta uusi tutkimus on saanut minut kyseenalaistamaan yhden hänen keskeisistä ajatuksistaan — ja rehellisesti sanottuna se on aika järisyttävää.
Uusi artikkeli Entropy-lehdessä väittää, että nykytiede ja psykoanalyysi kuvaavat käytännössä samaa ilmiötä, vain eri sanastolla. Ja jos he ovat oikeassa, se voi muuttaa koko käsityksemme kaikesta ahdistuksesta ihmissuhteisiin ja siihen, miksi terapia oikeastaan toimii.
Mistä oikein on kyse?
Tiedepiireissä puhutaan paljon "ennustamisparadigmasta". Ytimekkäästi sanottuna: aivosi arvaavat koko ajan, mitä tapahtuu seuraavaksi. Joka ikinen hetki aivosi tekevät ennusteita maailmasta ja vertaavat niitä siihen, mitä ympärillä todella tapahtuu.
Ajattele sitä niin, että aivosi on se kaveri, joka aina arvaa lauseesi loppuun — paitsi että kyse ei ole lauseista vaan todellisuudesta.
Tässä kohtaa asiat alkavat kiinnostaa oikeasti. Tutkijoiden mukaan tämä kuulostaa hälyttävän samankaltaiselta kuin se, mistä Freud ja hänen seuraajansa ovat puhuneet jo yli sadan vuoden ajan. Erityisesti ajatus siitä, että koemme maailman sellaisena kuin se on — mutta suodatettuna aiempien kokemustemme läpi.
Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?
Kerron sinulle konkreettisen esimerkin. Kuvittele henkilö, joka kasvoi kriittisten vanhempien kanssa. Aikuisena hän astuu kokoukseen, jossa kollegat keskustelevat ihan tavallisesti. Mutta koska hänen aivonsa ovat jo "ennustaneet", että ihmiset tuomitsevat, hän saattaa poistua kokouksesta tunteiden, että kaikki puhuivat juuri hänestä tai että hän sai hienovaraisia arvosteluita.
Tutkijat kutsuvat tätä projisoinniksi — termin, jonka Freud lanseerasi — ja näkevät sen suoraan yhteydessä siihen, miten aivomme täyttävät aukkoja odotuksilla.
"Me muovaamme kokemustamme maailmasta vakiintuneiden odotusten mukaisesti", selittää tutkija Erik Stänicke. "Aiemmat vuorovaikutuksemme vaikuttavat vähitellen siihen, mitä odotamme tulevilta suhteilta ja tilanteilta."
Suomeksi: me kaikki kävelemme ympärillämme henkisten sapluunoiden kanssa, ja yritämme väkisin sovittaa todellisuutta niihin — sopivat ne tai eivät.
Miksi jäämme jumittumaan?
Sekä ennustava neurotiede että psykoanalyysi kuvaavat mieltä joksikin, joka kaipaa vakautta. Aivosi eivät pidä epävarmuudesta. Ne haluavat asioiden olevan ennustettavia ja hallittavia.
Ja tässä on se hankala osuus: jopa negatiiviset odotukset ovat tavallaan lohdullisia, koska ne ovat tuttuja. Jos odotat maailman olevan vihamielinen, tiedät ainakin, missä seisot.
"Psykoanalyytikot puhuvat taipumuksesta luoda uudelleen tuttuja vuorovaikutusmalleja, vaikka ne eivät toimisikaan kunnolla", Stänicke sanoo.
Toisin sanoen: jäämme paikalleen ei siksi, että asiat toimisivat hyvin, vaan koska ne ovat ennustettavia. Aivosi mieluummin ovat oikeassa ja kurjassa kuin yllättyvät ja epävarmoja.
Tämä selittää valtavan paljon, eikö? Miksi ihmiset pysyvät huonoissa suhteissa? Miksi joku odottaa jatkuvasti hylkäämistä, vaikka kumppani on aidosti rakastava? Miksi se sisäinen kriitikko kuiskii samaa ilkeyttä päivä toisensa jälkeen?
Syy ei ole siinä, että ihminen on rikki. Syy on siinä, että aivot ovat päättäneet nämä ennusteet vähentävät epävarmuutta — ja epävarmuus tuntuu pelottavammalta kuin kurjuus.
Hyvä uutinen (Kyllä, sellaistakin on)
Tässä on se, mikä tuntuu minusta aidosti toiveikkaalta: jos meidän ajatusmallimme ovat ennusteita, se tarkoittaa, etteivät ne ole pysyviä. Ne ovat vain... tapoja. Ja tapoja voi muuttaa.
Mutta se vaatii aikaa ja uusia kokemuksia. Tutkijat huomauttavat, että odotuksemme eivät ole tallennettuina vain tietoisina uskomuksina — ne ovat upotettuna siihen, miten suhtaudumme muihin, proseduraaliseen muistiin, joka muovaa vuorovaikutustamme automaattisesti.
Tämä on syy siihen, miksi keskusteluterapia voi toimia. Kun sinulla on terapeutti, joka vastaa johdonmukaisesti lämpimästi ja rehellisesti, et ole vain oppimassa uutta tietoa — olet luomassa uusia ennusteita. Aivosi alkavat odottaa, että ehkä, vain ehkä, suhteiden ei tarvitse seurata samoja kivuliaita käsikirjoituksia.
"Molemmat mallit antavat myös ymmärrystä siitä, miten odotuksemme ulkomaailmasta ovat ankkuroituneina paitsi kognitiivisesti, myös proseduraaliseen muistiin, joka ilmentyy vuorovaikutustavoissa", Stänicke selittää.
Perusasia: kaikkea ei voi ajatella pois. Joskus täytyy koettaa tiensä ulos — astumalla uusiin suhteisiin ja tilanteisiin, jotka hitaasti, vähitellen päivittävät ennusteitasi siitä, mikä on mahdollista.
Mitä tämä kaikki tarkoittaa?
En tiedä sinusta, mutta itse pidän tätä jotenkin lohduttavana. Se tarkoittaa, etten ole pohjimmiltaani rikki, jos minulla on ahdistusta tai luottamusongelmia tai mitä tahansa muuta. Se tarkoittaa, että aivoni vain tekevät sitä, mitä aivot tekevät — yrittävät ennustaa ja hallita maailmaa menneiden kokemusten perusteella.
Ongelma syntyy, kun nämä ennusteet jäykistyvät ja vanhenevat. Ratkaisu ei ole tukahduttaa tai sivuuttaa niitä, vaan hellästi altistaa itsemme kokemuksille, jotka laajentavat niitä.
Freud meni monessa pieleen vuosien varrella. Mutta ehkä — vain ehkä — hän oli jotain äärimmäisen syvällistä koskaan, kun hän ehdotti, että se, miten ennustamme maailmaa, muovaa sitä, miten koemme sen.
Ja eikö olekin kaunista, että tiede on vihdoin ottamassa kiinni?