Kun arkityö yllättäen kaivoi esiin historiaa

Aloitetaan sanomalla suoraan: tämä tarina on kerrassaan uskomaton. Vanhoja salaisuuksia, kätkettyä aarretta ja työläisiä, jotka vain tekivät päivätyötään – kunnes lapionlapio iskeytyi johonkin aivan odottamattomaan.

Kuvittele tilanne: normaali arkipäivä Wat Thammachak Sema Ram -temppelissä Thaimaassa. Työmiehet kaivavat sadevesikaivoa – ei varsinaisesti seikkailuelokuvien aineksia. Sitten, noin metrin syvyydestä, lapiot osuvat johonkin. Saviruukku maan sisällä. Uteliaisuus voittaa, kansi avataan, ja POM – 33 muinaista aarretta kultaa, hopeaa ja pronssia vyöryy esiin.

Siinä se. Historia kirjoitettiin uusiksi.

Kun kuningaskunta tuli päivänvaloon

Hypätään nyt aikakoneeseen ja matkataan noin vuoteen 657 jKr. – samaan aikaan kuin tämä makuuasennossa oleva Buddhan patsas arvioidaan tehdyksi. Puhumme Dvaravati-kaudesta, kiehtovasta aikakaudesta nykyisen Thaimaan alueella. Tämä oli kuningaskunta, joka kukoisti kaupan, taiteen ja syvällisten hengellisten käytäntöjen varassa.

Entä itse patsas? Se on valtava. Noin 13 metriä pitkä, yksi maan vanhimmista ja suurimmista makuuasennossa olevista Buddha-patsaista. Aika vaikuttava yli tuhat vuotta vanhalta rakennelmalta, eikö?

Mutta se, mikä minua oikeasti kiinnostaa: mitä dwaravati-kansa päätti piilottaa sen alle.

Mitä he oikein löysivät?

Kerron tämän aarrekirstun sisällön järjestelmällisesti:

Korumerkit

Ensimmäiseksi vuorossa ovat klassiset muinaisen maailman huomionherättäjät. Kultat sormukset, jotka todennäköisesti saivat jonkun sormet loistamaan tärkeissä seremonioissa. Hopeaiset korvakorut, jotka vangitsivat valon kauniisti. Ja henkilöinen suosikkini – pronssiset renkaankorvakorut, joiden tyyli on löytynyt arkeologeilta ympäri maata samalta aikakaudelta. Tuntuisi kuin olisi löytänyt samanlaisia koruja eri perintöhuutokaupoista samasta varakkaasta naapurustosta.

Todelliset huippuhetket: Repoussé-metallilevyt

Nyt päästään asiaan, joka on oikeasti mielenkiintoinen. Työläiset löysivät vasaroituja metallilevyjä, jotka oli koristeltu niin sanotulla repoussé-tekniikalla (toistetaan yhdessä: re-puu-SEI). Käytännössä taiteilijat vasaroivat metallia takaapäin luodakseen koholla olevia kuvioita etupuolelle. Ajattele sitä metallilevyjen kohokuviointina, mutta huomattavasti enemmän taitoa vaativana työnä.

Yksi kultalevy – noin 8 kertaa 13 senttimetriä – esittää istuvaa Buddhaa siinä asennossa, jota taidehistorioitsijat kutsuvat "opettajan asennoksi". Näkyvissä ovat klassiset yksityiskohdat: kierreltävät kutrit (hiukset olivat suuri juttu muinaisessa buddhalaisessa taiteessa), säteilevä halorys, pitkäntyvet korvalehdet (viisauden ja valaistumisen merkki) sekä olkapään yli laskeutuva kaapu. Nurkassa on jopa pieni reikä, mikä viittaa siihen, että tämä pieni mestariteos saattoi olla tarkoitettu ripustettavaksi tai kannettavaksi. Entä sellainen kannettava henkisyys?

Toisella levyllä nähdään seisova Buddha kaaren ympäröimänä, kahden seuralaisen reunustamana. Toinen seuralainen on vaurioitunut liikaa tunnistamiseen, mutta toinen saattaa esittää Brahamaa – hindujumalaa, joka ilmestyy yllättävän usein tämän aikakauden buddhalaisessa taiteessa. Muinainen Thaimaa selvästi sekoitteli eri henkisiä perinteitä.

Miksi joku olisi piilottanut nämä tavarat?

Tässä on kysymys, joka pitää arkeologeja hereillä öisin: miksi haudata aarre Buddhan patsaan alle?

Tutkijoilla on teoria, ja se on oikeasti järkevä. He uskovat, että nämä esineet olivat rituaaliuhreja – tavaroita, jotka sijoitettiin tarkoituksella patsaan alle osana jotain muinaista seremoniaa. Ehkä se oli patsaan vihkimisen yhteydessä. Ehkä jonkin erityisen uskonnollisen tapahtuman aikana. Emme luultavasti koskaan saa tietää tarkkaa tilaisuutta, mutta tarkoitus oli selvä: nämä olivat pyhiä lahjoja, tarkoitettu suojeltaviksi ja säilytettäviksi pyhässä paikassa.

Ja säilyiväthän ne! 1300 vuoden ajan nämä pienet kulta-, hopea- ja pronssipalat odottivat pimeässä, vartioiden salaisuuksiaan, kunnes yksi onnekas (tai pitäisikö sanoa, sopivan utelias) rakennusmiehistö tuli paikalle.

Mitä nyt tapahtuu?

Phimain kansallismuseo on ottanut nämä aarteet haltuunsa, mikä tarkoittaa, että ne puhdistetaan huolellisesti, tutkitaan ja säilytetään tuleville sukupolville. Asiantuntijat analysoivat metalleja, taiteellisia tekniikoita ja historiallista kontekstia selvittääkseen lisää Thaimaan kiehtovasta menneisyydestä.

Tämän vuoksi arkeologia on tärkeää. Aina silloin tällöin maaperä luovuttaa pala palapeliä, jota olemme kaivanneet. Ja tämä palanen? Se on kultaa.

Oma mielipiteeni

En tiedä sinusta, mutta minä rakastan tällaisia tarinoita. Ne muistuttavat meitä siitä, että historia ei ole vain oppikirjoissa tai museoiden hyllyillä, joissa kukaan ei käy. Joskus se on kirjaimellisesti aivan jalkojemme alla, odottamassa että joku kaivaa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Tässä löydöksessä on myös jotain kauniisti inhimillistä. Yli tuhat vuotta sitten joku sijoitti nämä uhrit huolella ja tarkoituksella, uskoen luovansa jotain kestävää. He olivat oikeassa – nuo esineet ovat yhä täällä, yhä kertomassa tarinaansa, saaden meidät yhä ihmettelemään niiden tekijöitä.

Joten kun seuraavan kerran teet jotain tavallista ja arkista, pidä silmät auki. Et koskaan tiedä, mitä saatat löytää.