Salaisuus, joka ei kuole

Jotkut historian arvoitukset kieltäytyvät hautautumasta. Amelia Earhartin katoaminen kuuluu näihin. Yli 85 vuotta myöhemmin pioneerilentäjä ja kartanlukijansa Fred Noonan katoavat yhä Tyynenmeren yllä 2. heinäkuuta 1937. Kysymys on yhä auki: missä Earhartin viimeinen viesti todella oli?

Teinitytön outo löytö

Vuosi on 1937. 15-vuotias Betty Klenck säätää shorttiradiotaan Floridan St. Petersburgissa. Perhe rakastaa radioita – taloon on pystytetty jopa 18-metrinen antenni. Eräänä iltapäivänä Betty kuulee äänen, joka pysäyttää kaiken.

"Tämä on Amelia Earhart. Tämä on Amelia Earhart."

Tyttö tarttuu muistikirjaan. Signaali on katkonaista, sanat vyöryvät nopeasti. Kirjoituksista paljastuu karmaiseva tilanne: nainen ja miehen ääni, jolla on päävamma ja joka ajautuu sekaisin. He kinastelevat radion ääressä. Lentokone on törmännyt maahan, mutta vesi nousee ympärillä. Tunnelma on kestämätön.

Isä kuulee tarinan työpäivän jälkeen. Hän testaa radioa itse ja soittaa rannikkovartiostolle. Vastaus on tyly: "Älkää huolehtiko, meillä on tilanne hallussa."

Sitä ei seurattu. Kirja jäi hyllylle.

Miksi yhden tytön tarina kiinnostaa?

Bettyä pidettiin vuosikymmenet lentofaneina hulluna. Se tuntuu järkevältä. Suuret katoamiset houkuttelevat visionäärejä ja harhaisia havaintoja.

Mutta Betty ei ollut yksin.

Yksi tarina paisuu sadoiksi

TIGHAR eli International Group for Historic Aircraft Recovery tutkii Earhartia tieteellisesti. He keräsivät kaikki väitteet radioviesteistä katoamisen jälkeen. Näitä kutsutaan "post-loss radio signalsiksi".

Työ oli perusteellista. Sanomalehtien arkistoja, yli 2000 sotilaslokia Laivastolta ja Vartiostolta. Tietokanta auttoi jäsentämään.

Tulos: 120 raporttia viesteistä.

Useimmat ovat hölynpölyä. Mutta tiede puuttuu peliin.

Todennäköisyyslaskenta pelastaa

Tutkijat eivät nielleet kaikkea. He loivat uskottavuusjärjestelmän. Ohjelma laski: jos Earhart lähetti Gardnerinsaarelta (heidän teoriansa), mikä on todennäköisyys, että signaali tavoittaisi juuri tuon vastaanottimen tuona aikana?

Viestejä analysoitiin: ovatko ne selkeitä vai epämääräisiä? Tarkkoja vai mielikuvitusta?

Lopputulos: 57 raporttia uskottavia.

Vakuuttavin palanen

Näistä 57:stä erottuu yksi. Vain viisi tuntia Earhartin viimeisestä varmistetusta yhteydestä USCGC Itascaan – siihen alukseen, joka ohjasi lentoa. ItasCAN lokiin merkittiin mahdollinen Earhartin ääni.

Virallinen etsintäalus kuuli jotain, vaikka luuli kaiken olevan ohi.

Kuuli Betty todella Earhartin?

Emme tiedä. Se on rehellisin vastaus.

Bettyllä oli huippulaitteet aikakaudelleen. Perheen radioharrastus ja tarkat muistiinpanot viittaavat aitoon havaintoon.

Toisaalta teinityttö saattoi tulkita sähisevän kaiun päivän kuumimmasta uutisesta. Aivot liittävät pisteitä, muisti muokkaa tarinaa.

Sherlock Holmesin sanoin: poista mahdottomat, jäljelle jää tosi – vaikka epätodennäköinen. Todellisuudessa emme aina osaa rajata mahdottomia.

Miksi tämä on iso juttu?

Ei niinkään Bettyn viesti. Vaan että TIGHAR otti "hullut" raportit vakavasti. He rakensivat tieteellisen mallin 120 väitteelle. Näin historiaa tutkitaan kunnolla.

Ehkä Betty kuuli hätäsignaalin. Ehkä sähisevän kaiun. Joka tapauksessa hänen tarinansa opettaa: ratkaisevat kysymykset, kaikki vihjeet vakavasti ja todisteisiin nojaava työ.

Earhartin arvoitus voi jäädä ikuiseksi. Mutta nyt Betty kuuluu keskusteluun. Se on voitto.