Hetkinen — muuttaako ilma, jota hengitämme, vertamme?
Tämä tutkimus sai minut pysähtymään.
Tutkijat ovat havainneet, että veremme näyttää muuttuvan samalla kun ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousee. Kyse ei ole mistään kaukaisesta tulevaisuudesta — muutosta on mitattu vain parin viimeisen vuosikymmenen aikana.
Kun mietin ilmastonmuutosta, mieleen tulevat yleensä äärimmäiset sääilmiöt, metsäpalot, nousevat merenpinnat. Mutta tämä tutkimus viittaa johonkin hienovaraisempaan: ilma, jota hengitämme, saattaa hiljaa muuttaa biologiaamme.
Tutkimus, joka kiinnitti huomioni
Australialaisen tutkimuslaitoksen, Curtin-yliopiston ja Australian kansallisen yliopiston tutkijat analysoivat yli 20 vuoden terveystietoja Yhdysvaltain kansallisesta terveys- ja ravitsemustutkimuksesta. He tarkastelivat noin 7 000 henkilön verikokeita kahden vuoden välein vuodesta 1999 vuoteen 2020.
Tässä on merkittävää: vuodesta 1999 lähtien keskimääräinen seerumin bikarbonaattipitoisuus on noussut noin seitsemän prosenttia. Bikarbonaatti on veriarvo, joka liittyy läheisesti siihen, miten kehomme käsittelee hiilidioksidia. Samana aikana kalsium- ja fosforitasot ovat laskeneet.
Nämä muutokset seurasivat ilmakehän CO2-tason nousua noin 369 ppm:stä vuonna 2000 yli 420 ppm:ään nykypäivänä.
Anna tuon tiedon hautua hetki. Emme puhu vain ilmaston muuttumisesta — puhumme mitattavista biologisista muutoksista ihmispopulaatioissa.
Miksi tämä koskettaa sinua?
Tässä on se, mikä todella kiinnitti huomioni: tutkijoiden mukaan nuoremmat sukupolvet saattavat kokea suurimmat vaikutukset. Koska lasten kehot ovat vielä kehitysvaiheessa, he altistuvat kohonneille CO2-tasoille pisimmän aikaa koko elämänsä ajan. Heidän kannaltaan tämä on kuin olisivat vetäneet lyhyen korren ilmakehän kokeessa, johon kukaan ei pyytänyt osallistumaan.
Tohtori Phil Bierwirth, yksi tutkimuksen tekijöistä, kiteytti asian osuvasti:
"Näyttää siltä, että olemme sopeutuneet tiettyyn ilman hiilidioksiditasoon, joka on nyt ehkä ylitetty."
Pysähdy hetkeksi miettimään. Koko ihmislaji on kehittynyt satojatuhansia vuosia ilmakehän CO2-pitoisuuden ollessa noin 280–300 ppm. Nyt meillä on yli 420 ppm — tasot, joita ihmiset eivät ole koskaan aiemmin kokeneet.
Mitä oikeasti tapahtuu kehossamme?
Bikarbonaatilla on keskeinen rooli elimistön happo-emästasapainon säätelyssä. Kun hiilidioksidia kertyy vereen, keho voi tuottaa lisää bikarbonaattia pitääkseen veren pH:n tasapainossa. Kyse on siis kemiallisesta tasapainosta, joka pitää kaiken toiminnassa.
Tutkijat mallinsivat, mitä voisi tapahtua, jos nykyinen suuntaus jatkuu. He ennustavat, että keskimääräiset bikarbonaattitasot saattavat lähestyä terveenä pidetyn vaihteluvälin ylärajaa noin 50 vuoden kuluessa. Myös kalsium- ja fosforitasot voivat laskea oman terveen vaihteluvälinsä alapäähän vuosisadan loppuun mennessä.
Ennen kuin panikoit — tutkijat korostavat, ettei tämä tarkoita, että kaikki yhtäkkiä sairastuisivat. Mutta se viittaa siihen, että väestötasolla saattaa tapahtua asteittaisia fysiologisia muutoksia, joita kannattaa seurata.
Kyse ei ole enää pelkästään lämpötilasta
Olen seurannut ilmastonmuutosta jonkin aikaa, ja rehellisesti sanottuna tämä näkökulma tuntuu tuoreelta. Nouseva hiilidioksidi on aina kehystetty ympäristöhuoleksi — ilmaston lämpenemisen moottoriksi, merten happamoitumisen syyksi. Mutta tämä tutkimus kehottaa ajattelemaan asiaa toisin: suorana, jatkuvana vaikutuksena ihmisen biologiaan.
Tohtori Alexander Larcombe, tutkimuksen toinen tekijä, tiivisti asian osuvasti: kasvava hiilidioksidi ehkä pitäisikin nähdä paitsi ympäristöuhkana, myös pitkäaikaisena kansanterveystekijänä, jota on seurattava.
Aika merkittävä ajattelutavan muutos, eikö olekin? Emme puhu enää vain rannikoiden suojelusta tai helleaaltojen ehkäisystä — puhumme mahdollisesti ihmisveren peruskemian suojelusta.
Oma näkemykseni
Olen rehellinen: kun luin tästä tutkimuksesta ensimmäisen kerran, alkureaktioni oli sekoitus uteliaisuutta ja hämmennystä. Olemme keskustelleet ilmastonmuutoksesta niin kauan lämpötilojen ja sääilmiöiden kautta, että näkymättömät fysiologiset muutokset tuntuvat melkein ahdistavammilta.
Mutta tässä on se, mikä antaa hieman toivoa: tutkijat eivät sano, että kyseessä on välitön kriisi. He sanovat, että ilmiötä kannattaa seurata ja ottaa vakavasti osana ilmastopolitiikkaa. He suosittelevat, että ilmakehän koostumusta seurattaisiin rinnakkain biologisten mittareiden kanssa eri väestöryhmissä — siis tarkkailtaisiin, miten hitaat ympäristömuutokset vaikuttavat ihmisen biologiaan vuosikymmenten aikana.
Tutkimus korostaa myös jotain, josta puhutaan harvoin: päästöjen vähentämisellä voi olla terveyshyötyjä, jotka ulottuvat paljon pidemmälle kuin lämpenemisen hidastaminen. Jos nouseva hiilidioksidi todella vaikuttaa kehoihimme, päästöjen vähentäminen voisi suojella ihmisten terveyttä tavalla, jota alamme vasta ymmärtää.
Se on oikeastaan voimaannuttava ajatus. Jokainen edistysaskel päästöjen vähentämisessä voi toimia kaksinkertaisesti — auttaa ilmastoa JA suojella omaa biologiaamme.
Mitä seuraavaksi?
Tämä on toki vasta yksi tutkimus, eikä tutkijat ole osoittaneet suoraa syy-seuraussuhdetta. Mutta samansuuntaisten muutosten johdonmukaisuus suuressa väestössä pitkän ajan kuluessa on ehdottomasti huomionarvoista.
Olen utelias näkemään, mihin tämä tutkimussuunta johtaa. Vahvistavatko muut tutkimukset nämä havainnot? Kehittyvätkö keinot seurata näitä veriarvojen muutoksia? Otetaanko tämä ihmisen terveyden ulottuvuus huomioon ilmastopolitiikassa?
Yksi asia on varma: suhde muuttuvan ilmakehän ja kehojemme välillä saattaa olla paljon intiimimpi kuin osasimme kuvitella. Ja kun teemme töitä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, emme suojele vain planeettaa — suojelemme ehkä myös itseämme tavalla, jota alamme vasta ymmärtää.
Pidetään uteliaisuus elävänä.