Jäinen yllätys: ikirouta voi myös sitoa hiiltä

Olin varma, että tiedän, mistä tässä jutussa on kyse.

Vuosikausia olemme kuulleet samat varoitukset: ikirouta sulaa, ja sen mukana vapautuu valtavia määriä vanhaa hiiltä. Jäinen maaperä on kuin kellari, joka on ollut pakastimessa kymmeniä tuhansia vuosia — ja nyt se alkaa sulaa.

Tiede on tässä kohtaa karua luettavaa. Mikrobit heräävät, alkavat syödä, ja tuloksena on valtavia määriä kasvihuonekaasuja.

Mutta sitten tuli tämä tutkimus.

Uusi löytö jäisen maan alta

Ruotsalais-kiinalainen tutkimusryhmä julkaisi äskettäin tuloksia, jotka saivat minut miettimään uudelleen koko kertomusta.

Kyse ei ole vain siitä, mitä ikiroudan pinnalla tapahtuu. Sen alla on oma tarinansa.

Kun maa alkaa sulaa, jotain muutakin alkaa tapahtua. Jäinen pintakerros toimii kuin kansi, joka on piilottanut kallioperän mineraaleja vuosisatojen ajan. Kun jää sulaa ja vesi alkaa virrata uusia kivipintoja pitkin, käynnistyy prosessi, jota kutsutaan kemialliseksi rapautumiseksi.

Ajattele vaikka koulun kemian kokeita. Mineraalit reagoivat veden ja hiilidioksidin kanssa — ja nämä reaktiot syövät hiilidioksidia ilmasta. Hiili liukenee veteen ja kulkeutuu lopulta meriin.

Huomaa: tämä ei ole päästö, vaan nielaisu.

Kolmas napa

Tutkijat eivät jääneet vain teoretisoimaan. He matkasivat Qinghai-Tibetin ylängölle — aluetta kutsutaan joskus "kolmanneksi navaksi", koska se on suurin korkealla sijaitseva jäätynyt alue napojen ulkopuolella.

Siellä he tutkivat 50 jokea, jotka virtaavat erilaisissa ikiroutaolosuhteissa. He mittasivat kaiken: joista vapautuvan hiilidioksidin, liuenneen hiilen, isotooppijäljet — ja rakensivat kokonaiskuvaa geokemiallisten mallien avulla.

Tulokset olivat yllättäviä.

Alueilla, joissa ikirouta oli jo muuttunut laikuittaiseksi, rapautumisen aiheuttama hiilensidonta oli niin voimakasta, että se ylitti joista vapautuvan hiilen määrän. Jotkut valuma-alueet olivat nettonieluja, eivät lähteitä.

Koko tutkimusalueella rapautuminen kompensoi keskimäärin noin 35 prosenttia jokien hiilipäästöistä.

Malttia, kiitos

Älä innostu vielä.

Tämä ei tarkoita, että ongelma olisi ratkennut. Tutkijat korostavat itse, että kyse on valtavan monimutkaisesta järjestelmästä. Jotkut rapautumisreaktiot voivat myös vapauttaa hiilidioksidia, riippuen siitä, mitä mineraaleja on kyseessä.

Ja tässä kohtaa pitää ajatella isommin. Vaikka geologiset prosessit kompensoivat osan päästöistä, biologisten prosessien — eli vanhan hiilen hajoamisen — päästöt jatkuvat ennennäkemättömällä tavalla.

Mutta tutkimus muuttaa jotain tärkeää: se pakottaa meidät ajattelemaan ikiroudan sulaessa tapahtuvia prosesseja uusiksi.

Vuosikausia kertomus on ollut yksinkertainen ja synkkä: routa sulaa → päästöt kasvavat → lämpeneminen kiihtyy → lisää sulamista. Yksi suunta, josta ei ole paluuta.

Tämä tutkimus osoittaa, että todellisuus on paljon rikkaampi. Biologinen ja geologinen hiilikierto kietoutuvat yhteen tavalla, jota vasta aletaan ymmärtää.

Uumåjan yliopiston professori Jan Karlsson tiivisti asian osuvasti: jotta voidaan ymmärtää, voimistaako ikiroudan sulaminen vai hillitseekö se lämpenemistä, on otettava huomioon sekä vanhoista maaperistä vapautuva hiili että kallioperän rapautumisessa kuluvat hiilidioksidit.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?

Tämä tutkimus voi tarkoittaa, että nykyiset ilmastomallit — joihin päättäjät nojaavat tehdessään päätöksiä tulevaisuudestamme — saattavat yliarvioida ikiroudan sula misesta johtuvaa lämpenemistä.

Se ei ole vähäinen asia.

Mutta ennen kaikkea tämä muistuttaa meitä jostain isommasta: Maan järjestelmät ovat sitkeitä tavalla, jota aliarvioimme. Tuhansien vuosien ajan nämä prosessit ovat toimineet tasapainossa. Jää pitänyt mineraalit piilossa, rapautuminen on ollut rajoitettua. Nyt tasapaino on muuttumassa.

Antaako tämä lisäaikaa? Ehkä. Onko tämä syy höllentää päästövähennyksiä? Ei missään nimessä.

Mutta näiden palautemekanismien parempi ymmärtäminen tekee ilmastoennusteista tarkempia ja sopeutumisstrategioista tehokkaampia.

Viimeinen ajatus

Tämä tutkimus muistuttaa, miten monimutkaisia Maan järjestelmät ovat. Se "yksinkertainen" tarina ympäristökatastrofista — tai yhtä yksinkertainen tarina luonnon pelastumisesta — on yleensä molemmat väärässä.

Se ei ole syy epätoivoon. Se on syy jatkaa tutkimista, jatkaa kuuntelemista, ja pysyä nöyränä sen suhteen, mitä luulemme tietävämme.

Lähde: ScienceDaily, Nature-tiedejulkaisu