Kun antiikkikulttuurin suojelijat astuivat esiin
Olen valmis myöntämään — en odottanut ajattelevani hetkeäkään, että kannustaisin vanhan kolikoiden kauppiasta ja norjalaista poliisia. Mutta täällä sitä nyt ollaan.
Kaikki alkoi sähköpostista. Vuonna 2022 tunisialainen mies otti yhteyttä Oslossa toimivaan kolikkovälittäjään. Tarjous kuulosti melkein liian hyvältä ollakseen totta: yli 200 kiloa antiikkieja pronssikolikoita, merestä Tunisian rannikolta. Mukana kuvia todisteeksi.
Ja tässä kohtaa tarina muuttuu mielenkiintoiseksi. Sen sijaan, että kauppias olisi huudahtanut "vau, aarre, minä haluan!", hän teki jotain nerokasta — soitti poliisille.
Pysähdy hetkeksi miettimään. Mies pyörittää liiketoimintaa, joka käsittelee harvinaisia ja arvokkaita esineitä. Kun joku tarjoaa mahdollisesti kerran elämässä tulevaa saalista, hänen ensimmäinen reagointinsa on ottaa lainvalvojat mukaan. Se on joko äärimmäisen eettistä tai äärimmäisen fiksua. (Vinkki: todennäköisesti molempia.)
Poliisi jäljitti myyjän Pariisista Osloon. Kun tämä saapui mukanaan 30 kolikon näytelaatikko, he olivat valmiina. Ansakoukku toimi täydellisesti.
Mutta varsinainen juttu alkaa vasta nyt. Kun kolikot oli saatu haltuun, Oslon yliopiston Kulttuurihistorian museon asiantuntijat pääsivät tutkimaan niitä. Ja se, mitä he löysivät, oli hämmästyttävää.
Nämä eivät olleet vain "vanhoja kolikoita". Kyseessä olivat punialaiset pronssit — eli ne tulivat Karthagosta, tuosta legendaarisesta muinaiskaupungista nykyisen Tunisian alueella. Tarkemmin sanottuna ne oli lyöty toisen punilaissodan aikana, vuosina 215–205 eKr. Puhumme siis yli 2200 vuotta vanhoista kolikoista.
Kolikoiden toisella puolella on jumalatar Tanitin pää, toisella puolella hevonen palmun edessä. (Tanit oli karthagolainen jumalatar, jolla oli merkittävä asema tuon sivilisaation uskonnossa.) Asiantuntijat pystyivät toteamaan, että kaikki 30 kolikkoa oli lyöty samassa verstaassa toimineiden kaivertajien tekemillä painolevyillä — eli ne on laskettu liikkeelle samanaikaisesti.
Mutta tässä kohtaa tarina menee surulliseksi. Todisteiden perusteella nämä kolikot viettivät vuosisatoja veden alla. Todennäköisesti ne olivat osa haaksirikkoa tai jäivät satamaruinien hylkyiksi. Smyygari löysi ne, kalasti pintaan ja yritti myydä.
Ja tässä välissä: nuo 30 löydettyä kolikkoa? Ne ovat vain pienen pieni näyte. Pisara meressä. Smyygarin puhelimesta löytyi valokuvia, joiden sijaintitiedot osoittivat alkuperäisen löytöpaikan Tunisian rannikkoalueelle. Tutkijoiden mukaan koko aarrekätkö saattaa sisältää kymmeniätuhansia kolikoita.
Kymmeniä. Tuhansia.
Tapausta dokumentoineet tutkijat löysivät vähintään kolme vastaavaa kolikkoa antiikkiluetteloista, ja he ovat dokumentoivat yli 500 samantyyppistä kolikkoa verkko-huutokauppaluetteloista viimeisen vuosikymmenen aikana. Nämä ovat lähes varmasti samasta ryöstetyllä kaivauksella saatujen kokoelmien.
Mitä smyygarielle sitten tapahtui? Syytteet pantiin lopulta pois, ja hän palasi Tunisiaan. Tämä osuus tarinasta tuntuu vähän tyydyttämättömältä, myönnettäköön. Mutta kolikot itsessään? Ne palautettiin Tunisian hallitukselle maaliskuussa 2023, mikä on kyllä hyvä uutinen.
Se, mikä minua tässä tarinassa pohdituttaa: antiikkikolikot ovat ilmeisesti maailman eniten laittomasti kaupiteltu arkeologinen tuote. Pysähdy hetkeksi. Enemmän kuin saviruukut, enemmän kuin patsaat, enemmän kuin korut — kolikot. Miksi? Koska ne ovat pieniä, helposti kuljetettavia, ja niille on valtava keräilijöiden markkinat, jotka ovat valmiita maksamaan isot summat.
Tutkimuksen tekijät totesivat näin: "Kaivannaisten ja kulttuuriperintöesineiden laittoman kaupan torjunta vaatii koordinoitua yhteistyötä." He ovat tietysti oikeassa. Mutta ongelman mittakaava on rehellisesti sanottuna häkellyttävä. Jokaista kiinnijäänyttä salakuljettajaa kohden, kuinka tuhansia kolikoita lipsahtaa ohi? Jokaista 30:tä takaisin saatua kolikkoa kohden, kuinka monta on jo yksityiskokoelmissa, niiden arkeologinen konteksti pysyvästi tuhottuna?
Jälleenmyyjät, poliisi, museon asiantuntijat ja viranomaiset, jotka tekivät yhteistyötä tässä tapauksessa, ansaitsevat tunnustusta. He tekivät kaiken oikein. Mutta kun luin tätä tarinaa, en voinut karistaa pois tunnetta siitä, että tämä on vain yksi pieni voitto paljon suuremmassa — ja paljon synkämmässä — taistelussa.
Silti, ehkä se on väärä tapa katsoa asiaa. Ehkä jokainen pelastettu kolikko, jokainen onnistunut ansa, jokainen palautettu esine on pieni voitto, jota kannattaa juhlia. Ehkä tavoite ei ole voittaa sotaa kerralla, vaan jatkaa sen käymistä, yksi antiikki aarte kerrallaan.
Joka tapauksessa, olen tyytyväinen että tämä jälleenmyyjä osoitti rehellisyyttä soittamalla tuon puhelun. Historia on vähän turvallisempi hänen ansiostaan.