Kun vuori kohtaa ihmisen ilman köyttä – free solo -kiipeilyn paradoksi

Se ensimmäinen reaktio

Olen rehellinen: kun kuulin Alex Honnoldin tehneen köyttömän nousun Taipein torniin, en osannut päättää, olenko hämmästynyt vai kauhuissani. Ehkä molempia.

Jos et tunne free solo -kiipeilyä, kuvittele seinä, joka on niin korkea, että kätesi hikoavat pelkästä ajatuksesta. Paitsi että tällä kertaa köyttä ei ole. Ei valjaita. Ei turvaverkkoa. Vain sinä, kallio (tai tässä tapauksessa pilvenpiirtäjä) ja painovoima, joka odottaa kärsivällisesti yhtä pientä virhettä.

Luvut, jotka saavat huolestumaan

Tämä jäi mieleeni luettuani aiheesta lisää: asiantuntijoiden mukaan köyttömät kiipeilyonnettomuudet ovat lähes aina kohtalokkaita. Eivät joskus. Lähes aina.

Anna sen mennä hetkeksi perille.

Vain Coloradon Boulderissa sijaitsevat Flatirons-vuoret ovat nähneet 33 kuolemaa köyttömässä kiipeilyssä 1950-luvulta lähtien. Kolmekymmentäkolme. Se ei ole tilasto – nämä ovat oikeita ihmisiä, joilla oli unelmia, perheitä ja jotka luultavasti uskoivat loppuun asti olevansa tarpeeksi taitavia voittaakseen kertoimet.

Ja tässä tulee se todella ahdistava osuus: nämä eivät olleet huolimattomia aloittelijoita. Onnettomuudet tapahtuvat, koska kiipeilijät menettävät keskittymisensä. Vain sekunniksi. Vain yhdeksi pieneksi hetkeksi. Ja se riittää, kun sinun ja maan välissä on vain ilma.

Miksi kukaan tekisi näin?

Tämä kysymys pitää minut hereillä öisin, rehellisesti sanottuna.

Kiipeilijöiden yhteisö on köyttömien kiipeilijöiden osalta pieni. Jotkut kokeilevat satunnaisesti, mutta vain harvat omistautuvat sille täysin. Heille kyse ei ole holtittomuudesta – kyse on jotain syvempää.

Osa kiipeilijöistä kuvaa köyttömän kiipeilyn yhdistävän heidät luontoon tavalla, jota mikään muu ei pysty. Ilman varusteita, ilman köysiä, sinun on pakko olla täysin läsnä. Jokainen otetaa merkitsee. Jokainen jalkojen asettelu on elämää tai kuolemaa. Ei tilaa hajamielisille ajatuksille siitä, mitä laittaisi illaksi ruoaksi tai siitä unohtuneesta sähköpostista.

Toiset kuvaavat sitä tavaksi käsitellä mielenterveyttään. Vaadittu keskittyminen ei jätä tilaa ahdistukselle tai masennukselle – ainakin kiipeilyn aikana. Eräs kiipeilijä kuvaili sitä "yhdeksi parhaimmista terapioista" levottoman mielen rauhoittamiseen.

Ja jotkut tekevät sen yksinkertaisesti kohdatakseen oman pelkonsa. Todistaakseen itselleen, että pystyvät katsoa kauhua silmiin ja jatkamaan eteenpäin.

Se kiistelty puoli, josta kukaan ei puhu

Tässä kohtaa minulla on monimutkaisia tunteita.

Kun Netflix julkaisi "Free Solo" -dokumentin Honnoldin historiallisesta El Capitan -noususta, se käynnisti eräänlaisen free solo -renessanssin. Yhtäkkiä kaikki halusivat kokeilla sitä. Videot levisivät. Kiipeilijät, jotka eivät olleet koskaan köyttömästi kiipeilleet, alkoivat yhtäkkiä julkaista omia köydettömiä nousujaan.

Ja ihmiset kuolivat.

Kriitikot – sekä kiipeily-yhteisön sisällä että sen ulkopuolella – väittävät, että näiden suoritusten julkisuus tekee niistä glamouria. He eivät ole väärässä. Kun teet köyttömästä kiipeilystä viihdettä, otat riskin inspiroida jäljittelijöitä, joilla ei ole Honnoldin kaltaisten ihmisten taitoa, koulutusta tai henkistä valmistautumista.

Toisaalta köyttömät kiipeily ei ole uusi juttu. Se on ollut olemassa koko kiipeilyn historian ajan 1800-luvun lopusta lähtien. Kieltämällä aiheen käsittely ei estetä ihmisiä tekemästä sitä – se tarkoittaa vain, että he tekevät sen ilman turvallisuuskasvatusta, joka voisi tulla yhteisön keskustelusta.

Minulla ei ole tässä siistiä vastausta. Pidän vain tärkeänä myöntää, että jokaiseen viraaliin videoon liittyy vastuu, jota emme aina tule ajatelleeksi.

Täydellisen keskittymisen taito

Se, mikä kiehtoo minua eniten köyttömässä kiipeilyssä, ei ole fyysinen haaste – se on henkinen.

Honnold on puhunut siitä, miten hän lähestyy kiipeilyä. Hän muistaa jokaisen otteen ja jalkaotteen ulkoa. Hän kuvittelee koko reitin yhä uudelleen, kunnes voisi kiivetä sen silmät sidottuina. Sitten, kun hän on seinällä, hän siirtyy tilaan, jossa ei ole olemassa mitään muuta kuin seuraava siirto.

Tämä on oikeastaan jotain, mitä me kaikki voisimme oppia.

Kuinka usein lähestymme päivittäisiä haasteitamme sillä tasolla? Milloin viimeksi olit niin keskittynyt tekemääsi, että kaikki muu vain... katosi?

Köyttömät kiipeilijät ovat hallinneet jotain, mitä me useimmat etsimme koko elämämme: kyky olla täysin, ehdotta uteliaasti läsnä.

Elämää laina-ajalla?

Siellä on epämukava totuus, joka leijoo köyttömien kiipeilijöiden yhteisön yllä: he pelaavat peliä, jota eivät voi voittaa loputtomiin.

Tilastollisesti ajatellen, mitä kauemmin köyttömästi kiipeilet, sitä todennäköisemmin teet lopulta sen yhden kohtalokkaan virheen. Ihmisiä ei ole suunniteltu täydellisiksi. Väsyt. Häirryt. On huonoja päiviä.

Ja silti kiipeilijät jatkavat kiipeämistä.

Ehkä juuri siinä on pointti. Ehkä elämä itsessään on tekemistä asioita, jotka merkitsevät – vaikka varsinkin kun ne pelottavat meitä. Ehkä riski on se, mikä tekee siitä merkityksellisen.

Mitä sinä ajattelet?

Olen rehellinen: en osaa kuvitella koskaan köyttömästi kiipeileväni edes tikkaita pidemmälle. Ajatus saa vatsani sekaisin.

Mutta voin kunnioittaa omistautumista, taitoa ja sitä valtavaa henkistä kurinalaisuutta, jota näillä kiipeilijöillä on. Ja uskon, että heidän halukkuudessaan kohdata kuolema suoraan jotain suurempaa tavoitellen on jotain pohdittavaa.

Kun seuraavan kerran kohtaat haasteen, joka pelottaa sinua, muista köyttömät kiipeilijät. Muista, että pelko ei ole välttämättä seinä – se voi olla ovi.

Nyt, jos suotte minut anteeksi, minun täytyy mennä halaamaan valjaitani. Ja ehkä aloittaa mukava, turvallinen, kokonaan köydestä riippuvainen harrastus kuten... en tiedä... postimerkkien keräily?

Mitä sinä ajattelet köyttömästä kiipeilystä? Onko se taidetta, urheilua, hulluutta – vai jotain siltä väliltä? Haluaisin kuulla näkemyksesi kommenteissa.