Kun yötaivas syttyi tuleen Pohjois-Carolinassa
Kuvittele olevasi 18-vuotias. Olet juuri tullut yövuorosta, riisut kenkäsi ja vilkaiset ylös. Näet jotain, mitä ei pitäisi olla olemassa: valtava pommikone syöksyy pimeydestä, pyörii ympäriinsä, on tulessa ja suuntaa suoraan kotitaloasi kohti.
näki vuonna 1961 pienessä yhteisössä nimeltä Faro, Pohjois-Carolina. Hän katsoi kauhistuneena, kun tämä B-52 Stratofortress — yksi voimakkaimmista koskaan rakennetuista sota¬koneista — kierähti taivaalla ja iskeytyi pellolle vain kymmeniä metrejä hänen kotoaan.
"Tuli nousi yli satametristen mäntyjen latvojen", Reeves muisteli myöhemmin.
Osaatko kuvitella? Räjähdyksen kuuma, meteli, aamun sarastaessa saapuvat sotilaskopterit ja käsky kaikille evakuoitua? Ja silti tarinan pahin osuus? Pommien pudotus ei ollut edes alkanut.
Kaksi vetypommia, yksi pikkukaupunki
Tämä B-52 ei kuljettanut tavallista lastia. Se oli täynnä kahta termonukleaarista vetypommia — sellaisia, jotka kykenevät tuhoamaan kokonaisia kaupunkeja.
Toinen pommi putosi tiheään puustoon, laskuvarjo takertui oksiin vain metrien päähän Reevesin kodista. Toinen iskeytyi tupakkapellolle noin 1100 kilometrin tuntinopeudella, kaivaen maahan kuuden jalan syvyisen ja viidentoista jalan levyisen kraatterin. Kumpikin pommi sisälsi tuhovoimaa, joka vastasi 250:ää Hiroshiman räjähdystä.
Pysähdy hetkeksi.
Kaksi pommia. Yksi pieni maalaiskylä. Ja valtava annos onnea siinä välissä.
Armeija luokitteli kaiken salaiseksi välittömästi, eristi alueen, ja vuosikymmeniä kului ennen kuin yleisö sai tietää, kuinka lähellä olimme olleet kotimaista ydin¬katastrofia.
Miksi näin ylipäätään tapahtui?
Tässä kohtaa tarina menee todella hurjaksi. Nämä pommit eivät olleet huvikseen taivaalla. Ne olivat siellä kylmän sodan strategian nimeltä Ilmavaroitus — käytännössä ydinpommikoneita pidettiin jatkuvasti ilmassa.
Logiikka oli pelottava mutta (silloin) ymmärrettävä. Sotilasjohto oli todella huolissaan neuvosto¬hyökkäyksestä. Pelkona oli, että jos kaikki ydinaseet olisivat maanpäällisissä perukoissa, yksi koordinoitu isku voisi tuhota koko Yhdysvaltain ydinarsenaalin ennen kuin ehtisimme vastata.
Ratkaisu? Pidä pommit taivaalla.
B-52-koneet nousivat ilmaan vetypommien kanssa, tankkasivat lennossa ja kiersivät tunteja — valmiina iskemään Neuvostoliiton kohteisiin, jos käsky tulisi. Vuonna 1961 millä tahansa hetkellä vähintään kaksitoista pommikonetta oli ilmassa Yhdysvaltain ilmatilassa, jokainen mukanaan riittävästi tulta sivilisaation lopettamiseksi.
Hurjaa, eikö totta? Aseet, joiden piti suojella meitä, olivat niitä, jotka melkein tuhosivat meidät.
"Rikkinuoli", josta kukaan ei puhu
Sotilasjargonissa tällaisten tapahtumien nimi on "broken arrows" — kadonneita ydinaseita, jotka saattavat mahdollisesti laueta. Tämä tapahtui täällä, Pohjois-Carolinassa, paikassa jota useimmat amerikkalaiset eivät ole koskaan kuulleet.
Ja tässä on todella huolestuttava osuus: tiedämme yksityiskohdat tänään vain rohkeiden toimittajien ja historioitsijoiden ansiosta, jotka taistelivat saadakseen hallituksen asiakirjat julkisiksi. Vuosien ajan jopa kongressin jäsenet pidettiin tietämättöminä siitä, kuinka lähellä pommit olivat laukeamista.
Olen lukenut kuvauksia siitä, mitä raivausmiehistöt kohtasivat — käsittelivät eläviä ydinaseita keskellä yötä, yrittivät selvittää miten estää tahaton räjähdys lähes ilman tietoa. Nämä eivät olleet tutkijoita steriileissä laboratorioissa. Nämä olivat sotilashenkilöitä, jotka työskentelivät taskulamppujen valossa palavilla pelloilla.
Mitä tämä tarina oikeasti tarkoittaa?
Rehellisesti? Se pelottaa minua. Mutta se antaa myös toivoa, oudolla tavalla.
Se pelottaa, koska se osoittaa kuinka haurasta turvallisuutemme voi olla — kuinka yksi mekaaninen vika, yksi epäonnekas hetki, voisi muuttaa historian ikuisiksi ajoiksi. Ajatus siitä, että kaksi vetypommia olisi voinut räjähtää Pohjois-Carolinassa vuonna 1961, on sellaista mistä ei saa unta.
Mutta tässä on miksi löydän siitä toivoa: selvisimme siitä. Ei jonkin suuren suunnitelman tai täydellisen järjestelmän ansiosta, vaan siksi että joukko tavallisia ihmisiä — maanviljelijöitä, raivausmiehistöjä, ilmavoimien henkilöstöä — kohtasi mahdottoman tilanteen ja jotenkin onnistui tekemästä sen pahemman.
Ja ehkä vielä tärkeempää? Tämä tarina muistuttaa meitä siitä, että nämä aseet eivät ole vain abstrakteja politiikkakohtia. Ne ovat todellisia, ne ovat vaarallisia, ja ne vaikuttavat todellisiin ihmisiin todellisissa paikoissa kuten Faro, Pohjois-Carolina.
Kun seuraavan kerran kuulet jonkun puhuvan rennosti ydin¬pelotteeneduista tai strategisista eduista, muista Billy Reeves. Muista se yö, kun hän tuli töistä kotiin ja katseli kuinka yötaivas syttyi tuleen.
Osasta historiaa kannattaa muistaa — ei vain draaman takia, vaan koska opit ovat yhä ajankohtaisia tänään.