Tämäkö tapahtui...

Hei, haluan kertoa sinulle yhden presidentti­tarinan, joka on melkoisen ällöttävä mutta jonka useimmat ovat unohtaneet kokonaan.

Kuvittele tilanne: on alkuvuosi 1857. James Buchanan on juuri voittanut vaalit ja valmistautuu astumaan Yhdysvaltojen 15. presidentiksi. Hän majoittuu Washingtonin hienoimmassa hotellissa, National Hotelissa – se on paikka, jossa etelän aristokratia rakasti pitää hauskaa. Kaikki ovat innoissaan, maa pyörii, ja Buchananilla pitäisi olla kaikki hyvin.

Paitsi ettei ole.

Koska hän oksentaa verta hotellihuoneessaan.

Ja hän ei suinkaan ole ainoa.

Mysteeritauti leviää "hienostuneimmassa" hotellissa

Tämä tarina on sikäli hurja, että viikkoja ennen virkaanastujaisia Buchanan ja hänen seurueensa saapuivat National Hotelille ja... kaikki sairastuivat. Oikeasti sairastuivat. Kyseessä oli rajua oksentelua, verisiä oireita, kaikki se inhottava kokonaisuus.

Sitten tilanne näytti rauhoittuvan. Ihmiset toipuivat, elämä jatkui, ja kaikki olettivat kyseessä olevan vain huono erä ruokaa tai outo flunssa.

Mutta ei.

Kun Buchanan ja satoja kannattajia palasivat maaliskuun alussa virkaanastujaisjuhlien takia, tauti palasi kovempana kuin koskaan.

Yhdysvaltain loistokkain hotelli muuttuu tautipesäkkeeksi

Tässä kohtaa tarina muuttuu todella kiinnostavaksi – ja kiinnostavalla tarkoitan tässä yhteydessä täysin kamalaa.

Talvi 1857 oli ollut poikkeuksellisen ankara. Ja National Hotelin kauniin julkisivun alla piili hiljainen romahdus. Puhun niistä inhottavista asioista, joista kukaan ei halunnut ajatella: halkeilleita putkia, rottia kaikkialla ja seisovaa lantaa perustusten alla.

Jotkut vieraat huomasivat epäilyttävän hajun kulkevan käytävillä. Mutta olivatpa he hienostuneita 1800-luvun ihmisiä, he todennäköisesti vain puristivat tuoksuvia nenäliinoja nenilleen ja ajattelivat "talvi loppuu, asiat sulavat, tämä on varmaankin normaalia."

Voi miten väärässä he olivatkaan.

Kun se jäätynyt mömmö lopulta suli, jotain kammottavaa nousi esiin vuosikymmenten jätteistä, kuolleista tuhoeläimistä ja jumal ties mistä. Ja yhtäkkiä Washingtonin arvostetuin hotelli muuttui painajaiseksi.

Buchanan melkein kuoli (ja hänen "ottopoikansa" kuoli)

Tauti ei piitannut yhteiskunnallisesta asemasta. Ylhäisöistä kellarin palveluskuntaan kaikkia ravisti väkivaltainen ripuli, joka veisi ruokahalun loppuelämäksi.

Buchanan itse kouristeli niin pahasti, että hän maksoi kippurassa ja haukkoi henkeään. Hänen sisarenpoikansa ja henkilökohtainen sihteerinsä Elliot Eskridge Lane – jota Buchanan kuulemma piti poikanaan – oli pahimpien tautitapausten joukossa.

Kun uusi presidentti vihdoin nousi pitämään virkaanastujaispuheensa seuraavana aamuna, todistajien mukaan kaikki väri oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän näytti varjolta miehestä, joksi hänen olisi pitänyt tulla.

Lane kuoli. Samoin lähes kolmekymmentä muuta ihmistä. Satoja muita sairastui vakavasti.

Lääkärit olivat pihalla

Tämä on tarinan suosikkiosani, koska se osoittaa, kuinka pitkälle olemme edistyneet tautien ymmärtämisessä.

Paikalle rientäneet lääkärit eivät oikeastaan tienneet yhtään mitään. Osa epäili lavantautia. Toiset arvailivat erilaisia maha-suolisto­tulehduksia. Vanhan koulukunnan lääkärit määräsivät calomelia – elohopeakloridia, jonka piti "puhdistaa" huonoja nesteitä saamalla potilas oksentamaan vielä lisää.

Ei yllätys, että tämä hoito usein pahensi tilannetta ja joskus kiihdytti kuolemaa. Hyi helvetti.

Vallitseva teoria oli "miasma" – ajatus siitä, että "paha ilma" aiheutti tauteja. Tietysti tämä oli väärin, mutta rehellisesti sanottuna ei aivan metsässäkään. Miasma-teoreetikot ymmärsivät sentään, että jokin ympäristössä sai ihmiset sairastumaan. He vain eivät tienneet todellista mekanismia – taudinaiheuttajia, bakteereja ja loisia, jotka piileskelivät tuossa sulavassa lietteessä.

Salaliittoteoriat syntyivät välittömästi

Koska tietysti syntyivät.

Selkeän diagnoosin puuttuessa sanomalehdet alkoivat kutsua tautia "National Hotel -taudiksi". Ihmiset olivat niin peloissaan, että he kääntyivät kadun toiselle puolelle vain välttääkseen kävelemisen rakennuksen ohi.

Ja sitten tulivat villit teoriat. Jotkut väittivät sen olevan salamurhayritys – ja syyttivät vapaita mustia amerikkalaisia (joista kukaan ei ollut työskennellyt hotellin keittiössä, mutta faktat eivät olleet prioriteetti). Tämä teoria romahti, kun ihmiset tajusivat Buchananin varapresidentin John C. Breckenridgen olevan yhtä myötämielinen etelän eduille, joten Buchananin eliminointi ei hyödyttäisi abolitionisteja mitenkään.

Muut ihmettelevät, oliko kyseessä myrkytys – erityisesti arsenikki, jota oli helppo saada, koska sitä käytettiin yleisesti rotanmyrkyssä. Oireet näyttivät samankaltaisilta kuin arsenikk­imyrkytys, ja sekä elävillä potilailla että ruumiinavauksissa nähtiin hälyttäviä yhtäläisyyksiä.

Mutta asia on tämä: emme koskaan varmasti tiedä, mikä National Hotel -taudin aiheutti. Todisteet ovat puutteellisia, ja historioitsijat sekä tutkijat ovat väitelleet asiasta siitä lähtien.

Mitä tämä tarina kertoo

Rakastan tätä tarinaa, koska se avaa ikkunan menneisyyteen.

Vuonna 1857 lääketiede kompuroi vielä pimeässä. Tutkijat olivat noin vuosikymmenen päässä Louis Pasteurin itiöteoria­läpimurrosta. Kaupungit olivat nykystandardien mukaan täysin hirvittäviä – putkisto oli alkeellista, sanitaatio oli jälkijunassa, ja ajatus siitä, että näkymättömät pieneliöt voisivat saada sinut sairastumaan, vaikutti naurettavalta.

National Hotel ei ollut edes poikkeuksellisen likainen aikansa standardeilla. Se sattui olemaan täydellinen myrsky: ankara talvi, vanheneva infrastruktuuri ja satojen kaupungista tulevien vieraiden saapuminen ilman immuniteettia sille, mitä ikinä siellä piilinkin.

Amerikka oli myös jotain kauheaa edessä. Maa räjähti sisällissodaksi vain muutama vuosi myöhemmin, ja Buchanan – joka oli pohjoisesta kotoisin mutta syvästi etelää myötäilevä – jäisi historiaan yhtenä tehottomimmista presidenteistä.

Mutta sinä maaliskuun aamuna 1857 hänen suurin kriisinsä oli selvittä, miten pitää virkaanastujaispuheensa kaatumasta tajuttomuuteen hotellissa vallinneiden oireiden jälkimainingeista.

Tämä on ruma, kiehtova ja aidosti synkkä pala amerikkalaista historiaa, joka ansaitsee tulla tunnetummaksi. Ja rehellisesti? Se saa minut arvostamaan modernia putkistoa ja itiöteoriaa vähän enemmän.