Tässä on jotain hurjaa
Kuvittele: olemme miljoonia vuosia sitten Afrikan metsissä, ja varhaisimmat esi-isiimme heiluvat puissa. Vuosikymmenien ajan tutkijat olivat vakuuttuneita, että vain apinamaisilla jaloilla – erityisesti sellaisilla, joissa on erittäin joustavat nilkat – pystyi kiipeämään suoraan ylös puun runkoa.
Mutta entä jos he olivat täysin väärässä?
Suuri jalkakeskustelu
Kerrotaanpa, mitä ihmisen evoluutiotutkimuksessa on tapahtunut. Me kaikki haluamme ymmärtää, mistä tulemme. Tutkijoiden arvioiden mukaan ihmiset ja simpanssit erkaantuivat toisistaan noin 6–7 miljoonaa vuotta sitten. Jossain vaiheessa meillä oli siis "viimeinen yhteinen esi-isä" – olento, joka oli jotenkin kuin meidän ja simpanssien hyvin kaukainen esi-isä.
Tässä on pulma: millainen tämä esi-isä oikein oli? Ja erityisesti: miten se liikkui?
Aiempi ajattelu meni näin: Simpansseilla on uskomattoman joustavat nilkat, jotka taipuvat taakse noin 45 astetta – paljon enemmän kuin ihmisten nilkat, jotka venyvät maksimissaan noin 20 astetta. Tämä nilkkojen joustavuus mahdollistaa sen, miten simpanssit kiipeävät pystysuoraan ylös kuin karvaiset pienet vuorenkiipeilijät. Apinat taas luottivat enemmän käsiinsä. Niiden ajateltiin vetävän itsensä ylös eikä niiden katsottu olevan yhtä taitavia pystykiipeilijöitä.
Tämä ero jalkojen rakenteessa johti tutkijoita pohtimaan, millaiset jalat meidän yhteisellä esi-isällämme saattoi olla. Oliko se simpanssimainen vai apinamainen? Vastaus vaikutti siihen, miten ymmärsimme sukupuun kehittyneen.
Hiekanruskeat mangabeit astuvat esiin
Ja nyt tulee se mielenkiintoinen osuus. Ohiolaisen yliopiston tutkijaryhmä päätti tutkia lähemmin hiekanruskeita mangabeit-apinoita Norsunluurannikon Taï-metsässä. Nämä eivät ole tavallisia laboratorioapinoita – ne elävät villinä ja tekevät asioita niin kuin ovat tehneet tuhansia vuosia.
Apulaisprofessori Luke Fanninin johtama tutkijaryhmä asetti kameroita tallentamaan, miten nämä apinat liikkuivat. Se, mitä he löysivät, oli melko hämmästyttävää.
Näillä apinoilla ei ole simpanssien kaltaisia superjoustavia nilkkoja. Mutta ne pystyvät silti kiipeämään pystysuoraan puunrunkoa aivan normaalisti. Miten? Ne käyttävät keskijalkaansa. Fannin mittasi apinoiden keskijalkojen nivelten taipuvan jopa 46 astetta kiipeämisen aikana – melkein saman verran kuin simpanssit saavuttavat nilkoillaan.
"Se on toiminnallinen vastine," Fannin selitti. "Ei voi sulkea pois pystykiipeilyä vain siksi, että eläimellä ei ole simpanssimaiset jalat."
Toisin sanoen: on olemassa useampia tapoja kiipeää puuhun. Ja tämä muuttaa kaiken, mitä luulimme tietäneemme.
Miksi tällä on merkitystä ihmisen evoluutiolle
Tässä kohtaa on syytä vähän vakavoitua, koska tällä on oikeasti merkitystä sille, miten ymmärrämme mistä tulemme.
Yksi suurimmista kysymyksistä ihmisen evoluutiossa on se, miten siirtymä puissa liikkumisesta kahdella jalalla kävelemiseen tapahtui. Kun ymmärrämme, mitä varhaiset esi-isämme metsissä touhusivat, se auttaa meitä ymmärtämään tuota muutosta.
Jos tutkijat olettivat, että vain simpanssimaiset jalat pystyvät pystykiipeilyyn, se vaikutti heidän teorioihinsa siitä, millainen ihmisen ja simpanssin yhteinen esi-isä oli. Mutta nyt? Nyt tiedämme, että olento, jolla oli apinamaiset jalat, olisi voinut kiipeillä aivan hyvin.
Se on sekä jännittävää että vähän turhauttavaa tutkijoille: tämä löytö selventää joitakin asioita, mutta mutkistaa toisia. Vanhempi tutkija Scott McGraw sanoi sen näin: "Se tuo selkeyttä, mutta tekee myös laajemmasta kuvasta sumeamman."
Mutta tässä on se osuus, joka itseäni kiehtoo eniten: olemme yhä yhteydessä tuohon puissa kiipeilyn menneisyyteen. Jotkut nykyajan metsästäjä-keräilijät ovat yhä erinomaisia kiipeilijöitä, ja vaikka me ihmiset luotamme enemmän joustaviin nivelsiteisiin ja jänteisiin kuin erikoistuneisiin jalkaluihin, tuo kyky on yhä meissä. Syvällä kehossamme kantavat kaikuja ajasta, jolloin puut olivat kotimme.
Kaiken ydin
Mitä tämä siis tarkoittaa ihmisen evoluutiotutkimukselle? Periaatteessa tutkijat voivat lopettaa tiettyjen mahdollisuuksien sulkemisen pois pelkän jalkarakenteen perusteella. Muinainen esi-isä apinamaisilla jaloilla on saattanut kiipeillä aivan mainiosti – ja se on tärkeä palapelin pala, jota meillä ei aiemmin ollut.
Joskus tiede on sellainen. Luulemme keksineemme jotain, olemme vakuuttuneita oletuksistamme... ja sitten jokin läntisessä Afrikassa elävät apinat osoittavat meidät vääräksi parhaalla mahdollisella tavalla.
En tiedä sinusta, mutta itse pidän tätä varsin jännittävänä. Aina kun tarkastelemme luontoa tarkemmin, löydämme jotain uutta itsestämme.
Nyt viereen, aion mennä arvostamaan omia joustavia keskijalkojani.