Kun ydinpommi putosi tomaattipellolle – Palomaresin unohdettu katastrofi

Aamu pienessä espajalaisessa kalastajakylässä

Kuvittele herääväsi hiljaiseen tammikuun aamuun. Olet tomaatinviljelijä. Elämä on yksinkertaista. Sitten taivas repeää, ja amerikkalaisen sotakoneen pala – liekeissä, huutaen, syöksyen – törmää pellollesi. Kotisi takana ammottaa kraatteri maassa. Jossain lähellä laskuvarjon ympäröimänä lepää yksi ihmiskunnan tuhoisimmista aseista.

Tämä ei ole katastrofielokuvan kohtaus. Tämä oli Palomares, Espanja, 17. tammikuuta 1966.

Operaatio Chrome Dome: Lentonäytös, jossa panoksena oli koko maailma

Kylmän sodan aikana Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tähtäsivät toisiaan kimppuun niin paljon ydinaseita, että ihmiskunta olisi voinut hävitä monta kertaa. Jotta kumpikaan osapuoli ei uskaltaisi hyökätä – niin sanottu "peloteoperaatio" – amerikkalaiset pitivät B-52-pommikoneita jatkuvasti kiertämässä ympäri maapalloa. Koneet olivat täynnä vetypommeja, valmiina iskemään Moskovaan tai muihin neuvosto kohteisiin milloin tahansa.

Operaatio Chrome Dome kesti vuodesta 1961 vuoteen 1968.

Se, mikä minua harmittaa: näitä pommikoneita – aseita, jotka pystyvät lopettamaan modernin sivilisaation – lennettiin asuttujen alueiden yllä. Euroopan yllä. Välimeren yllä. Koko ajan. Taivaalla.

Kyseisenä aamuna yksi noista koneista lensi Etelä-Espanjan yläpuolella. Se tarvitsi polttoainetta, joten se kytkeytyi ilmaan KC-135-tankerikoneeseen. Tämä ilmatankkaus on tunnetusti vaarallinen operaatio. Ja sinä aamuna meni pieleen.

Koneet törmäsivät toisiinsa.

Neljä pommia, yksi kylä, täysi kaaos

B-52 hajosi taivaalla. Seitsemän miehistön jäsentä kuoli heti. Kone – ja sen lasti – putosivat maahan.

Lastina oli neljä termoydinpommia. Sellaisia, joita Hiroshiman pommitus näyttää kynttilän ulkona.

Kun uutiset tulivat sotilasjohdolle, varmaan monet puhelut olivat paniikin sävyttämiä. Nämä eivät olleet tavallisia pommeja. Nämä olivat vetypommeja, jokainen satoja kertoja voimakkaampi kuin Hiroshiman ydinpommi. Ja nyt neljä niistä oli siellä espanjalaisen kalastajakylän keskellä.

Huomattava asia: yksikään pommeista ei räjähtänyt. Niitä ei ollut kytketty päälle. Räjähdys vaatii hyvin tietyt olosuhteet, eikä niitä onneksi täyttynyt. Kyseessä oli siis tavallinen räjähdys, ei ydinräjähdys.

Mutta se ei tarkoittanut, että kaikki olisi ollut hyvin.

Kaksi pommia iskeytyi maahan valtavien kraattereiden kohdalle. Kolmas putosi pellolle. Neljäs laskeutui laskuvarjolla Välimereen, ja paikallinen kalastaja todisti sitä – miehen, jonka elämä muuttui varmaankin pysyvästi.

Kaikki tämä tapahtui kylän lähellä. Siviilejä. Lapsia, jotka olivat menossa kouluun.

Siivousoperaatio: Amerikan vaarallisin remonttityömaa

Tuntien sisällä noin 1 600 amerikkalaista sotilasta saapui Palomaresiin. Tämä pieni kalastajakylä, joka oli tottunut hiljaisiin aamuihin ja kalastusveneisiin, täyttyi yhtäkkiä helikoptereista, sotilasrekoista, säteilynmittauslaitteista ja tuhansista huolestuneista kasvoista.

Kuvittele olevasi yksi niistä siivoojista. Olet 23-vuotias. Olet sotilaspoliisi. Joku ojentaa sinulle Geiger-laskurin ja osoittaa kohti tomaattipelloille siroteltua raatoa: "Mene selvittämään, onko säteilyvaaraa."

Näin kävi John Garmalle. Hän kertoi New York Timesille, että paikalla oli "äärimmäinen kaaos". Raatoa kaikkialla. Pommin osia koulun pihalla.

Armeija lähetti lopulta noin 1 400 tonnia saastunutta maata ja kasvillisuutta hävitettäväksi Yhdysvaltoihin. Se kertoo jotain plutoniumin määrästä, joka oli levinnyt noille pelloille.

Mutta vaikein osuus? Neljännen pommin löytäminen. Se, joka vajosi Välimereen.

81 päivää etsimässä pommia merenpohjasta

Tämä tarinan osuus kuulostaa suoraan seikkailukirjalta.

Yhdysvaltain laivasto käytti kaikkea mitä oli. 33 laivaa. 3 000 henkilöä. Ja vaikuttavimman: syvänmeren sukellusveneen Alviniin – saman aluksen, joka myöhemmin tuli kuuluiseksi Titanicin hylyn tutkimisesta.

Paikallinen kalastaja Francisco Simó Orts oli todella nähnyt pommin laskeutuvan laskuvarjolla. Hänen silminnäkijäkertomuksensa auttoi rajaamaan etsintäaluetta. Alvin löysi pommin istumasta jyrkällä vedenalaisella rinteellä noin 760 metrin syvyydessä.

He yrittivät nostaa sitä. Vaijeri kiinnitettiin. Ja sitten... vaijeri katkesi.

Pommi liukui syvemmälle merenpohjaan.

Yhdeksän uuvuttavaa päivää kului sen uudelleen etsimiseen. Yhdeksän päivää, jolloin kaikki tiesivät, miten vaarallinen kapine oli jossain pimeän Välimeren syvyyksissä. Lopulta, 7. huhtikuuta 1966, he saivat sen ylös. Vaurioituneena mutta ehjänä. Ei säteilylvuotoa.

Helpotus varmaan oli valtava.

Todellinen hinta: Unohdetut veteraanit

Tässä kohtaa tarina muuttuu henkilökohtaiseksi.

Ne noin 1 600 veteraania, jotka tallasivat saastunutta maata, kaivoivat tomaattipelloilta, työskentelivät ympäri vuorokauden kuukausia – monien terveys romahti. Syöpiä. Kasvaimia. Oudon outoja tauteja.

Vuosikymmenien ajan Veterans Affairs -virasto sanoi: "Ei säteilyriskiä. Ei mitään tekemistä palveluksenne kanssa."

Kuvittele olevasi yksi näistä veteraaneista. Olet palvellut maatasi. Olet tehnyt jotain todella vaarallista – jotain, mikä olisi pitänyt tehdä sankarista. Ja kun kehosi alkaa pettää, palvelemasi hallitus toteaa: "Huono tuuri."

Vasta vuonna 2022 kongressi hyväksyi lopulta Palomares Veterans Act -lain, joka tarjosi työkyvyttömyysetuuksia ja terveydenhuoltoa eloonjääneille veteraaneille ja heidän perheilleen. Jotkut näistä miehistä ovat nyt 80-vuotiaita. Jotkut eivät eläneet edes näkemään tätä pientäkin tunnustusta.

Perintö, josta kukaan ei puhu

Operaatio Chrome Dome lopetettiin käytännössä heti Palomaresin jälkeen. Liki kaksi vuotta myöhemmin toinen B-52 murskaantui Grönlannissa, Thulen lentotukikohdan lähellä. Se oli viimeinen niitti. Jatkuvat pommikonelennot lopetettiin.

Mutta se, mikä minua häiritsee: puhumme kylmästä sodasta usein abstrakteilla tasoilla. Ydinsulkupolitiikka. Vastavuoroinen varmistettu tuho. Strateginen doktriini.

Palomares tekee kaikesta tästä hyvin konkreettista ja hyvin inhimillistä.

Espanjalainen kalastajakylä, omissa menoissaan, yhtäkkiä globaalin ydinpainajaisen keskipisteessä. Nuoret amerikkalaiset sotilaat, tekemässä työtään, alttiina plutoniumille ja yksin selvittämässä terveysseurauksia. Pommit, jotka putosivat taivaalta kuin kamalat sateet.

Kylmä sota "päättyi" vuonna 1991. Mutta Palomaresin veteraaneille, tuon kylän asukkaille ja kaikille, jotka elivät näiden jatkuvien pommikonelennojen lentoratojen varrella, se ei koskaan oikeasti päättynyt.

Mitä tästä opimme?

Rehellisesti sanottuna? Tarinoita kuten tämä ei saa läheskään tarpeeksi huomiota.

Puhumme ydinaseista strategisten laskelmien ja geopoliittisen shakin kautta. Mutta Palomares muistuttaa meitä, että nämä ovat fyysisiä esineitä. Ihmisten kantamia. Ihmisten yhteisöjen yllä lennettäviä. Ihmisten siivousmiehistöjen käsittelemiä, jotka maksoivat hyvin todellisen hinnan.

Veteraanit, jotka siivosivat Palomaresin, ansaitsivat parempaa. He ansaitsivat tunnustusta silloin kun sitä tarvittiin, eikä viisikymmentä vuotta myöhemmin, kun monia heistä ei enää ole.

Ehkä se on Palomaresin todellinen opetus: ydinaseiden todellinen hinta ei koskaan ole vain megatonneissa ja taistelukärjissä. Se on ihmisruumiissa, syöpädiagnooseissa ja hiljaisesti rikotussa elämässä. Ihmisissä, jotka yksinkertaisesti tekivät mitä käskettiin.

En tiedä sinusta, mutta minua tämä saa kiinnittämään enemmän huomiota niihin, jotka yhä kantavat seurauksia ydinvalinnoistamme.