Hyllyltä löytynyt jättiläinen – Megalodonin selkänikamat yllättivät tutkijat

Okei, onko kellään muulla outo tunne? Paleontologit löysivät valtavan Megalodonin selkänikaman palasia museon hyllyltä. Eikä maaperästä kaivamalla, ei uusista kaivauksista. Vaan siis ihan sieltä hyllyltä. Vuosikymmenten ajan.

Megalodon (virallisesti Otodus megalodon, koska tiedemiehet rakastavat uudelleennimeämistä) ui merissämme noin 15–3,5 miljoonaa vuotta sitten. Ja tässä kohtaa mieli todella räjähtää: nämä eivät olleet vain isoja haita. Nämä olivat linja-auto-kokoisia haita. Pituutta reilut 24 metriä. Se on pidempi kuin rekka ja perävaunu yhdistelmänä.

Vertailun vuoksi: hirviö Jaws-elokuvassa? Se fiktiivinen painajainen oli noin seitsemän metriä. Päivitetty, "suurempi on pelottavampi" versio vuoden 1998 uudelleenfilmatisoinnissa oli suunnilleen kymmenen metriä. Oikea Megalodon? Se olisi katsonut niitä ja ajatellut: "Awww, kiva. Vauva."

Mitä ne oikein löysivät?

Löydös koskee selkänikamia 11 miljoonaa vuotta vanhasta Megalodonista Tanskasta. Tässä haissa on jotain erityistä: niiden luuranko koostuu rustosta, joka ei säily maaperässä kovin hyvin. Siksi haifossiileja on suhteellisen vähän – ja siksi nämä nikamat ovat niin merkittäviä.

Yksittäinen nikama on halkaisijaltaan noin 23 senttiä. Se tekee niistä suurimmat koskaan löydetyt Megalodonin selkänikamat. Näytteiden piti tuhoutua museon muutossa vuonna 1989, ja niistä tiedettiin vain vanhojen valokuvien ja kirjallisten kuvausten perusteella. Mutta äskettäin osa näistä "tuhoutuneista" nikamista löytyi väärin merkittynä hyllystä.

Tutkijat pääsivät vihdoin analysoimaan kunnolla, ja yhdistettynä muuhun dataan arviot ovat hämmästyttäviä: vastasyntyneet Megalodonit olivat syntyessään noin 3,5 metriä pitkiä. Kolme ja puoli metriä. Syntyessään. Ja nämä otukset saattoivat elää lähes satavuotiaiksi. Kuvittele olevasi muinaiskalastaja (teoriassa tietysti, koska hait kuolivat sukupuuttoon miljoonia vuosia ennen ihmistä) ja katsomassa, kun yksi näistä kasvaa "keskikokoinen venekin on ongelma" -tasolta "miksi helvetissä poistuin koskaan kylästäni" -kategoriaan.

Miten museot kadottavat dinoja?

Tämä koko juttu saa minut pohtimaan: kuinka usein tällaista oikein tapahtuu? Ilmeisesti aika usein.

Museokokoelmat ovat valtavia. Lontoon Natural History Museumissa on arviolta 80 miljoonaa esinettä. Kahdeksankymmentä miljoonaa. Kun kokoelma on tuollainen, jotkut asiat päätyvät väärään laatikoon, väärälle hyllylle tai satunnaisesti väärään rakennukseen.

Fossiileja on kadonnut historian saatossa melko dramaattisesti:

• Sodat ovat fossiilien vihollisia: Alkuperäiset Spinosaurus-näytteet tuhoutuivat liittoutuneiden pommituksessa Münchenissä vuonna 1944. Aiemmin Bristolissa fossiileja menetettiin akselivaltojen pommituksissa 1940.
• Laivahukumat: Vuonna 1916 rahtilaiva, joka kuljetti dinosauruksen fossiileja Albertasta Britanniaan, upotettiin saksalaisen aluksen toimesta. Emme tiedä vieläkään, mitä kaikkea menetettiin.
• Tulipalot ja maanjäristykset: Vuonna 2018 Brasilian kansallismuseon osa paloi, ja lukemattomia näytteitä tuhoutui.

Ja joskus asiat vain hajoavat. Paleontologi Edward Cope kuvasi vuonna 1877 valtavan dinosauruksen selkänikaman, joka oli niin hauras, että se saattoi yksinkertaisesti murentua pölyksi jossain hyllyllä ja heitettiin roskiin.

Olen kuullut kollegoiltani tarinoita näytteistä, jotka on löydetty vääristä paikoista – vaikkapa dinosauruksen kallo istumassa hyllyllä, johon on merkitty "sekalaiset kivet". Paleontologialla on ilmeisesti omat organisatoriset haasteensa.

Miksi tällä on väliä?

Tässä on se, mistä pidän tässä tarinassa: tiede ei ole vain uusia löytöjä. Joskus kyse on uudelleenlöytämisestä – asioista, jotka olemme unohtaneet omistaneemme. Kun näitä Megalodonin selkänikamia tutkitaan modernilla tekniikalla, saamme paremman käsityksen siitä, miten nämä upeat otukset kasvoivat ja elivät.

Megalodon kiehtoo varmasti aina mielikuvitustamme. Se edustaa aikaa, jolloin valtameremme olivat busseja muistuttavien absoluuttisten huippupedojen hallinnassa. Ja nyt tiedämme, että parhaatkin tieteelliset instituutiot eksyttävät satunnaisesti palasia tuosta puzzlesta.

Mutta se on okay. Tiede on kärsivällistä. Ja niin näyttävät olevan museon hyllytkin.