Kun arkeologia menee vähän... karvaisesti

Okei, myönnän sen — kun luin tästä löydöstä ensimmäistä kertaa, minulla oli kysymyksiä. Kuten että mitä ihmeen karvaton koira tekee haudattuna Perun aavikolla 1 200 vuoden ajan? Ja miksi joku maalasi sen kallon kirkkaan punaiseksi?

Osoittautuu, että nämä eivät ole mitään tavallisia muinaisia sekarotuisia koiria. Ne ovat perulaisten incanvesikoirien esi-isiä, rotu joka on edelleen American Kennel Clubin tunnustama. Ja uuden tutkimuksen mukaan nämä karvattomat pennut elivät (tai ainakin lepäsivät) paikassa nimeltä Castillo de Huarmey, Wari-imperiumin hallinnollinen keskus Perun pohjoisrannikolla.

Aavikon uskomaton säilymistaika

Tämä todella hämmästytti minua: koira löytyi niin kuivasta aavikosta, että normaalisti pilaantuvat materiaalit ovat säilyneet vuosisatoja. Puhumme karvoista, luista, nahasta, vaatteista ja pigmenteistä, jotka näyttävät yhä eläväisiltä.

Arkeologit kaivoivat esiin kolme koiranjäännöskokonaisuutta, ja yksi niistä pysäytti kaikki — luonnollisesti muumioitunut koiranluuranko, joka oli lähes täydellinen, puuttui vain eturaajojen alaosat. Eläimellä oli yhä ihonsa kiinni. Korvat olivat tallella. Ja tämä: joku oli värjännyt sen kallon sinooperilla, kirkkaanpunaisella pigmentillä, jolla oli suuri merkitys muinaisissa perulaisissa hautausperinteissä.

Alukaan tutkijat arvelivat muumioituneen koiran olevan suhteellisen tuore — ehkä vain noin 50 vuotta vanha, jäänyt paikalle ryöstöjen aikana. Mutta sitten eräs tutkijoista, Dartmouthin Weronika Tomczyk, huomasi jotain kiinnostavaa: kaikki kolme koiraa olivat karvattomia, ja niiltä kaikilta puuttuivat ensimmäiset välihampaat.

Se pieni yksityiskohta? Se käytännössä vahvisti, etteivät nämä olleet satunnaisia kodittomia. Nämä olivat jalostettuja koiria, joiden ominaisuudet oli tarkoituksella siirretty sukupolvelta toiselle.

Se on monimutkaista (niin kuin kaikki lemmikkisuhteet)

Ja nyt tulee se osuus, joka on todella kiehtova — ja rehellisesti sanottuna, vähän samaistuttava.

Tutkimuksen tekijät esittävät tämän pointin, joka jäi erityisesti mieleen: muinaisilla ihmisillä oli monimutkaiset suhteet koiriin, aivan kuten meillä tänään. He lainaavat tutkijoita sanovan, että "lemmikki yhden ihmisryhmän silmissä saattoi samanaikaisesti olla tuholainen heidän lähimpien naapurien mielestä."

Pysähdy hetkeksi miettimään tätä. Joku vuonna 800 jKr. rakasti karvatonta koiraansa suunnattomasti, ehkä maalasi sen kasvot punaiseksi ennen hautausta. Mutta hänen naapurinsa? Todennäköisesti ei fanittanut sitä ollenkaan. Ehkä koira haukkui koko ajan. Ehkä se kävi hänen ruokavarastoissaan. Ehkä sillä oli vain se ärsyttävä tapa tuijottaa niillä sielukkailla karvattomilla silmillään.

Arkeologit löysivät myös eteläamerikkalaisten kamelieläinten jäänteitä — todennäköisesti laamoja ja alpakoita — osa selvästi haudattu seremoniallisiksi uhreiksi, toiset vain... heitetty roskiin. Vaikuttaa siltä, että Warin kansa suhtautui eri eläimiin eri tavoin, joskus jopa samanaikaisesti.

Miksi tämä löytö on tärkeä

Uskomattoman hienon lisäksi (ja kyllä, muinaiset muumioituneet koirat ovat objektiivisesti siistin näköisiä) tämä on merkittävä Wari-imperiumin ymmärtämisen kannalta. Castillo de Huarmey oli 110 eekkerin laajuinen hallinnollinen ja hautauskeskus — yksi harvoista Wari-paikoista Perun pohjoisrannikolla.

Aiemmat löydöt sieltä ovat sisältäneet koskemattoman ylimystön haudan, jossa oli 58 korkea-arvoista naista, ihmisuhreja ja yli 1 300 esinettä. Mutta ne löydöt kertovat valtarakenteista ja politiikasta. Koiranjäänteet? Ne kertovat arjesta. Pienistä hetkistä. Ihmisestä, ehkä lapsesta, joka rakasti karvatonta koiraansa ja halusi muistaa sen ikuisesti.

Se yhteys 1 200 vuoden yli — jonkun kiintymys lemmikkiinsä, säilynyt kuivassa aavikon ilmassa — saa kyllä jotain liikahtamaan, eikö vain?