Yöllinen taivas ja Marsin salaperäiset kuut

Oletkos koskaan katsonut yötaivasta ja miettinyt, mitä kaikkea siellä oikein leijuu? Minä olen. Mutta yksi asia onnistuu aina hämmästyttämään: naapuruusplaneettamme Marsilla on kaksi kuuta, emmekä oikeastaan tiedä, mistä ne ovat peräisin.

Joo, luit oikein. Vuonna 2024 voisi kuvitella, että tämäkin mysteeri olisi jo ratkottu.

Marsin suurempi kuu on Phobos, ja se on halkaisijaltaan noin 22 kilometriä – aika pieni kuun mittapuulla. Se kiertää Marsia vain 7 tuntia ja 39 minuuttia, eli jos seisoit Marsin pinnalla, näkisit Phoboksen nousevan ja laskevan kahdesti saman päivän aikana. Aika hurjaa.

Mutta varsinainen arvoitus on tämä: syntyikö Phobos Marsista itsestään, vai napattiinko se kiinni joksikin vaeltelevaksi avaruuskiveksi?

Kaksi kilpailevaa teoriaa

Tiedemiehet ovat kinastelleet tästä vuosikymmenten ajan. Yksi leiri uskoo, että Phobos muodostui romusta, joka sinkoutui avaruuteen valtavan kohteen iskeytyessä Marsiin miljardeja vuosia sitten. Romu kasaantui lopulta Marsin kuiksi.

Toinen leiri väittää, että Phobos oli alun perin asteroidi, jonka Marsin painovoima sai kiinni. Se olisi siis eräänlainen kosminen orpo, jonka Punainen planeetta adoptoi.

Kummallakin teorialla on puolensa, ja rehellisesti sanottuna debatti on ollut melko tasaväkinen. Ehkä toistaiseksi.

Tutustu Stickney-kraatteriin

Phoboksessa on jotain erityistä, mikä saattaa viimein ratkaista tämän mysteerin: Stickney-kraatteri. Tämä järkäle on halkaisijaltaan 9 kilometriä, mikä on valtava, kun muistetaan, että koko kuu on vain 22 kilometrin levyinen. Se on kuin pienen kaupungin kokoinen kraatteri kuun kokoisella kuulla.

Tutkijat esittelivät äskettäin mielenkiintoista työtä Euroopan geotieteiden unionin kokouksessa, ja he käyttävät tätä kraatteria eräänlaisena aikakapselina ja etsivän työkaluna.

Tässä on miksi se on merkittävää: jos Phobos syntyi tuosta muinaisesta Marsin törmäyksestä, Stickney-kraatteri olisi syntynyt noin 4,2 miljardia vuotta sitten. Mutta jos Phobos napattiin kiinni, kraatterin muodostanut törmäys olisi tapahtunut paljon myöhemmin – noin 2,6 miljardia vuotta sitten.

Siispä tutkimalla tätä kraatteria ja sen alla olevaa materiaalia, tutkijat saattavat vihdoin selvittää, kumpi tarina pitää paikkaansa.

Hetkinen, Phobos saattaa olla kuin sieni?

Tässä kohtaa homma menee todella mielenkiintoiseksi. Törmäys, joka olisi tarpeeksi suuri luomaan 9 kilometrin kraatterin, pitäisi ehdottomasti tuhota näin pienen kuun kuin Phobos. Ajattele asiaa – jos heität kiven pikkukiveen, se särkyy, eikö niin?

Ellei sitten...

Tutkija Benjamin Haserin mukaan Phobos saattoi selviytyä, koska se on hämmästyttävän huokoista ja matalatiheyksistä. Hän vertasi sitä sieneen, joka voi absorboida iskun hajoamatta kokonaan. Energia jakautuu kaikkien niiden pienten huokosten ja rakojen läpi sen sijaan, että kaikki menisi rikki.

Jos tämä pitää paikkaansa, se selittäisi, miten Phobos on voinut selviytyä näin väkivaltaisesta törmäyksestä. Ja törmäys olisi tehnyt jotain muutakin – se olisi sulanut ja puristanut kraatterin alla olevan materiaalin, mahdollisesti luoden tiheämmän alueen pinnan alle.

Mitä mahtaa pinnan alla?

Tässä kohtaa tutkijoille tulee jännittävää. Tiheämpi materiaali Stickney-kraatterin alla saattaa luoda hienovaraisen painovoimallisen allekirjoituksen, jonka tutkijat voivat todella havaita ja mitata. Ajattele sitä piilossa olevan massan löytämisenä seuraamalla, miten se vetää ympärillään olevia asioita puoleensa.

Nykyarviot viittaavat siihen, että Phoboksen sisäosat ovat huokoisia ja saattavat sisältää jäävesiä. Yhdistettynä mahdollisuuteen puristuneesta materiaalista kraatterin alla, puhumme kuusta, joka on paljon monimutkaisempi kuin pelkkä kivipaikki Marsin ympärillä.

Laajempi kuva

Tämä tutkimus muistuttaa minua siitä, että omakin aurinkokuntamme sisältää vielä valtavasti mysteerejä, jotka emme ole lähelläkään ratkaisseet. Olemme lähettäneet mönkijöitä Marsiin, laskeutuneet asteroideille ja suunnanneet kaukoputket syvälle universumiin – silti emme tiedä varmasti yhden naapurustamme kuun alkuperäistarinaa.

Tuo epävarmuus on tavallaan kaunista. Se tarkoittaa, että aina on enemmän löytöjä edessä, aina uusi pulma ratkaistavana. Ja kun uusia tehtäviä suunnitellaan ja teknologia kehittyy, saamme ehkä viimein vastauksia kysymyksiin, jotka ovat askarruttaneet tutkijoita sukupolvien ajan.

Mitä sinä ajattelet – pitäisikö meidän priorisoida tehtäviä selvittääksemme, mistä nämä omituiset pikkukuut ovat peräisin? Itse haluaisin kovasti nähdä jonakin päivänä avaruusaluksen tutkivan Phobosta lähietäisyydeltä. Se saattaisi kertoa meile aurinkokuntamme kaoottisesta nuoruudesta asioita, jotka olemme kovasti halunneet tietää.

Phoboksen mysteeri ei ole vielä ratkennut, mutta olemme lähempänä. Ja rehellisesti? Se on puoliksihan hauskaa.