Ketut eivät olekaan vain tuholaisia – yllättävä sankari nousi tulivuoren raunioista
Myönnän avoimesti: kun kuulin ensimmäistä kertaa taskurottaeläinten eli gophereiden roolista Mount St. Helensin elpymisessä, jouduin hämmästymään. Olin aina luullut näitä pieniä kaivajia pelkiksi puutarhan riesiksi. Vaan eivätkö ne olleetkaan jotain aivan muuta – todellisia ekologisia super sankareita.
Kuvittele tilanne: 18. toukokuuta 1980. Mount St. Helens purkautuu yhtenä nykyaikaisen historian voimakkaimmista tulivuorenpurkauksista. Kaikki noin 15 kilometrin säteellä tuhoutuu täysin – puut kaatuvat kuin tulitikut, maa hautautuu tuhkaan, ja maisema näyttää täydelliseltä tuhoalueelta. Aivan kuin apokalypsi olisi käynyt läpi.
Epätodennäköiset pelastajat
Ja sitten alkoi tapahtua jotain todella mielenkiintoista. Kun tutkijat seurasivat tuhoutuneen alueen palautumista, he huomasivat jotain hämmästyttävää maan alla. Pienet taskurottaeläimet – ne maan alla kaivavat nisäkkäät, joilla on poskipussit – tekivät hiljalleen uskomatonta työtä pintakerroksen alla.
Nämä pikku otukset viettävät suurimman osan elämästään tunneleita kaivamalla ja maata siirtämällä. Ja juuri sitä elpyvä ekosysteemi tarvitsee. Heidän jatkuva kaivutyö auttoi:
- Sekoittamaan ravinteita takaisin kuolleeseen maaperään
- Luomaan käytäviä, joiden kautta vesi pääsi syvemmälle maahan
- Levittämään kasvien siemeniä liikkuessaan paikasta toiseen
- Parantamaan maaperän rakennetta niin, että uudet kasvit saattoivat juurtua
Miksi tämä on niin merkittävää
Se, mikä minua todella kiehtoo tässä tarinassa, on se miten se kääntää käsityksemme "tuholaisista". Käytämme valtavasti energiaa pitääksemme gopherit poissa pihoilta ja puutarhoista, näemme heidät pelkkinä häiriötekijöinä. Mutta katastrofaalisessa maisemassa, kuten Mount St. Helensin purkauksen jälkeen, nämä samat käyttäytymispiirteet muuttuvat täysin välttämättömiksi elpymiselle.
Tutkijat ovat havainneet, että alueet, joissa gopher-kannat olivat aktiivisia, palauttivat lajirunsauden paljon nopeammin kuin alueet, joissa näitä pieniä insinöörejä ei ollut. Tämä on kaunis esimerkki siitä, miten jokaisella eliöllä on paikkansa suuressa kokonaisuudessa – jopa niillä, joita yleensä inhomme.
Luonnon sinnikkyys on aina hämmästyttävää
Se, mitä rakastan eniten tässä tarinassa, on se mitä se opettaa luonnon joustavuudesta. Kun kaikki näyttää tuhoutuneelta ja toivottomalta, elämä löytää aina tiensä takaisin. Joskus se tulee täysin odottamattomista lähteistä – kuten pienestä gopheristä, jonka näennäisesti tuhoisa tapa osoittautuukin rakentavaksi suuremmassa mittakaavassa.
Mount St. Helensin ympäristön ekosysteemi kukoistaa tänä päivänä, ja vaikka monet tekijät vaikuttivat tuohon elpymiseen, vaatimaton taskurottaeläin pelasi aliarvostettua sivuosaa. Tämä saa minut miettimään, mitä muita "tuholaisia" pitää maailmaamme salaa pyörimässä kulissien takana.
Ehkä seuraavalla kerralla, kun näet maakasan pihallasi, katsot sitä eri silmin. Nämä gopherit saattavat tehdä juuri nyt näkymätöntä tärkeää työtä.