Tiedätkö, että dinosaurusten luissa saattaa edelleen olla alkuperäistä proteiinia?

Ota sinäkin huikaiseva uutinen vastaan.

Vuosikymmenten ajan paleontologit ovat lähteneet yhdestä oletuksesta: kun eläin fossilisoituu, se on siinä. Pehmytkudokset ja proteiinit häviävät, ja jäljelle jää vain kivimäinen jäljennös. Kuulostaa järkevältä, eikö? 66 miljoonaa vuotta on sentään aika pitkä aika. Eikö kaikki kollageeni ja muu elämän materiaali ole hajonnut?

No... ehkä ei.

Liverpoolin yliopiston tutkijaryhmä julkaisi tuloksia, jotka saattavat mullistaa käsityksemme. He löysivät kollageenijäämiä Edmontosaurus-sauruksesta. Kyseessä on sorsanokka-dinosaurus, joka eli samana aikakautena kuin lintujen esi-isät kuolivat sukupuuttoon.

Tutkittu fossiili oli ristiluu – siis selkärangan ja lantion yhdistävä osa. Painoa kertyi noin 22 kiloa. Näyte kaivettiin esiin Hell Creekin muodostelmasta Etelä-Dakotasta, joka on myöhäisen liitukauden fossiilien aarreaitta.

Fossiili oli niin hyvässä kunnossa, että tutkijat pystyivät käyttämään nykyaikaista massaspektrometriaa. Laite tunnistaa molekyylejä niiden painon ja kemiallisten ominaisuuksien perusteella.

Ja nyt tulee se varsinainen juttu: he löysivät hydroksiproliinia. Tämä aminohappo on kollageenille ominainen, kun sitä esiintyy luussa. Löydös vahvistaa, että rappeutunutta kollageenia on todella säilynyt – ei kontaminaatiota, ei myöhempää vierasesineen tunkeutumista. Aitoa dinosauruksen materiaalia.

Professori Steve Taylor, tutkimuksen johtaja, tiivisti asian näin: orgaanisia biomolekyylejä näyttää olevan säilynyt joissakin fossiileissa.

Mitä tämä tarkoittaa? Valtavia asioita.

Ensinnäkin tämä kaataa yhden skeptikoiden vahvimmista argumenteista. Aina kun tutkijat ovat löytäneet proteiinijäämiä vanhoista fossiileista, kriitikot ovat huutaneet kontaminaatiota – ehkä maaperästä, käsittelystä tai mikrobien invaasiosta. Tämä tutkimus vahvistaa, että osa löydöksistä on aitoa alkuperää.

Mutta suosikkijuttuni on tämä: Taylor ehdottaa, että tutkijat kaivaisivat esiin satavuotiaat mikroskooppikuvat fossiililuista. Kaikki ne polarisoidun valon mikroskopia -kuvat, jotka lojuvat arkistoissa. Jos vanhoista kuvista tunnistetaan säilynyttä kollageenia, meillä saattaa olla valmis aarreaitta tutkittavaksi – fossiileja, joita ei koskaan ole analysoitu nykymenetelmillä.

Se on kuin löytäisi, että mummon ullakolla on ollut koko ajan korvaamattomia aarteita.

Toki yksi suuri mysteeri pysyy: proteiinien pitäisi hajota. Niinhän ne tekevät. Miten kollageenia on sitten voinut säilyä kymmeniä miljoonia vuosia?

Kukaan ei tiedä varmasti. Mutta sehän on tieteen kauneus – yksi löydös avaa kymmenen uutta kysymystä.

Kuvittele, jos voisimme vertailla kollageenia eri dinosauruslajien välillä. Saada vihjeitä niiden sukulaisuussuhteista, joita perinteinen anatomia ei pysty näyttämään. Emme puhu Jurassic Park -tasosta emmekä dinosaurusten kasvattamisesta. Mutta olemme askeleen lähempänä näiden eläinten ymmärtämistä molekyylitasolla.

Seuraavan kerran kun seisot museon dinosauruksen edessä, pysähdy hetkeksi. Katseletko vain kiveä – vai onko siinä yhä alkuperäisiä palasia eläimestä, jotka odottavat, että opimme lukemaan niitä?

Aika siistii, eikö?