Silmät ovat todellakin sielun peili – nyt myös tieteellisesti todistetusti
Tämä tutkimus sai minut pysähtymään. Tutkijat pystyvät seuraamaan masennuksen kehittymistä lapsilla pelkästään seuraamalla, mihin heidän silmänsä kohdistuvat.
Kuulostaa ehkä scifiltä, mutta Binghamtonin yliopiston tutkijat ovat tehneet jotain todella mielenkiintoista. He huomasivat, että lasten tapa reagoida tunne kasvoihin – hymyileviin, surullisiin, vihaisiin – voi kertoa valtavasti heidän mielenterveydestään.
Mitä tutkijat löysivät?
Tutkimuksessa seurattiin 242 lasta kahden vuoden ajan. Puolen vuoden välein lapset tulivat laboratorioon, jossa heidän eteensä vilahti näyttöjä. Niissä esitettiin kasvopareja – yksi neutraali, toinen tunnetta ilmaiseva. Erikoiskamerat tallensivat tarkasti, minne lasten katse osui ja kuinka kauan se viipyi.
Tulokset olivat oikeasti silmiä avaavat.
Kiinnostavinta oli tämä: masennus ei vaikuta kaikkiin lapsiin samalla tavalla. Merkitystä on sillä, onko masennusta esiintynyt suvussa.
Suvussa masennusta?
Niillä lapsilla, joiden äideillä oli ollut masennusta, masennusoireiden lisääntyminen näkyi kiinnostuksena surullisia kasvoja kohtaan. Ajattele hetki mitä se tarkoittaa – masennus ikään kuin vetää huomiota itseensä.
Tutkimusta johtanut tohtori Brandon Gibb kuvaili asiaa näin: "Riskialttiilla lapsilla mitä enemmän masennusoireita, sitä vaikeampaa heidän on siirtää huomionsa pois surullisista asioista."
Tämä osui jotenkin kipeästi. Ajatus siitä, miten masennus voi vangita huomion juuri niihin asioihin, jotka pahentavat oloa. Sellainen itseään vahvistava kierre.
Päätutkija Kelly Gairilla on teoria siitä, miksi näin käy. Kun äiti on masentunut, lapsi altistuu enemmän surullisille ilmeille arjen vuorovaikutuksessa. Kun lapsi itsekin masentuu, nämä kasvot alkavat "erottua joukosta" entistä voimakkaammin.
Ilman sukurasitusta?
Kuvio oli aivan erilainen niillä lapsilla, joilla ei ollut sukurasitusta. Kun näiden lasten masennusoireet lisääntyivät, he eivät jääneet tuijottamaan surullisia kasvoja. Sen sijaan he alkoivat kiinnittää vähemmän huomiota iloisille kasvoille.
Gibb kutsuu tätä masennuksen "hyvien suojatekijöiden syövyttämiseksi". Luonnollinen taipumus huomata ja arvostaa positiivisia asioita alkoi haihtua.
Miksi tämä on tärkeää?
Tutkimus on merkittävä, koska se osoittaa ensimmäistä kertaa, että masennus ja tarkkaavaisuusmallit vaikuttavat toisiinsa ajan myötä. Kyse ei ole yksisuuntaisesta vaikutuksesta. Ei vain siitä, että masentuneet lapset katsovat surullisia kasvoja enemmän – tai että surullisten kasvojen katsominen aiheuttaisi masennusta. Kyse on kahden suunnan liikenteestä, syklisestä vuorovaikutuksesta.
Ja kaikki tämä tapahtuu lapsuudessa, aikana jolloin aivot ovat vielä joustavat ja kehittyvät.
"Voimme havaita asioita niiden kehittyessä, emmekä vain tutkia niitä kun ne ovat jo vakiintuneet," Gibb sanoo.
Tämä antaa toivoa. Jos näitä malleja pystytään tunnistamaan varhain – lasten huomiomallien ollessa vielä muotoutumassa – interventioille jää tilaa. Ehkä tulevaisuuden hoidot voivat auttaa lapsia vahvistamaan kykyään huomata iloisia asioita. Tai opettaa heille taitoja siirtää huomiota pois surullisista ilmeistä ennen kuin masennus ehtii juurtua.
Mitä seuraavaksi?
Tutkijaryhmä jatkaa näiden lasten seuraamista aina murrosikään saakka. He haluavat nähdä, ennustavatko nämä huomiomallit todellisuudessa sitä, kehittyykö lapselle kliininen masennus myöhemmin.
Se on oikea koetinkivi: aiheuttaako surullisten kasvojen tuijottaminen masennusta, vai onko se vain oire?
Olen aidosti utelias näkemään mitä löytyy.
Mitä jään pohtimaan, on miten tämä muuttaa keskustelua mielenterveyden ennaltaehkäisystä. Emme puhu vain terapiasta tai lääkkeistä – meillä saattaa pian olla työkaluja, jotka auttavat ymmärtämään tarkasti, miten lapsen aivot käsittelevät ympäröivää tunnemaailmaa.
Joskus pienimmät havainnot – kuten se, mikä kasvo lapsen silmään ensimmäisenä osuu – voivat paljastaa suurimmat totuudet siitä, mitä heidän päänsä sisällä tapahtuu.
Lähde: ScienceDaily - Scientists found an early depression clue hidden in children's eyes