markdown-muotoinen blogisisältö
Mies, joka kieltäytyi antamasta käsivarrensa muuttua roskaksi
Tässä on jotain, mikä jäi vaivaamaan minua sen jälkeen, kun luin tästä tarinasta ensimmäistä kertaa: Shadrack Byfield selviytyi kaulansa läpi ampuneesta luodista, pakeni vangitsemista brittien murskaavan tappion jälkeen ja selvisi vuoden 1812 sodan verisimmän yön Lundy's Lanessa — eikä mikään näistä tehnyt häntä vihaiseksi.
Häntä vihaiseksi teki lanta-aitta.
Kun 24-vuotias sotilas sai muskettiluodin kyynärvarteensa taistelussa lähellä Fort Erieä vuonna 1814, lääkäreiden oli sahattava raaja irti kyynärpään alapuolelta. Ei puudutusta. Vain nahkahihna purtavaksi ja 1800-luvun taistelukentän lääketieteen raaka todellisuus. Kaikkien kertomusten mukaan hän kesti amputaation hämmästyttävällä tyyneydellä.
Mutta kun leikkaus oli tehty? Hänen irti leikattu käsivarrens oli heitetty sivuun roskakasaksi.
En tiedä teistä, mutta minusta tuo yksityiskohta on melkein kestämätön. Siinä on jotain, mikä tuntuu suoraan vatsassa — se välinpitämättömyys, tapa, jolla osa tästä miehestä oli vain... hylätty.
Joten Byfield teki asialle jotain. Hän nouti käsivartensa lanta-aidasta ja rakensi sille karkean arkun muutamasta laudasta. Nauloineen päivineen. Ja hän piti sille hautajaiset.
Luokkaeroa jopa amputaatiossa
Tässä kohtaa tarina muuttuu todella mielenkiintoiseksi — ja paljon turhauttavammaksi.
Byfield ei ollut ainoa sotilas, joka menetti raajan taistelussa. Amputaatiot olivat hirvittävän yleisiä 1800-luvun sodankäynnissä. Mutta siitä, miten irrotetut raajat käsiteltiin, riippui täysin sen miehen arvo, jolle ne kuuluivat.
Upseerit? Heidän menetyt raajansa saivat kunnolliset hautajaiset. Jotkut niistä tulivat jopa erikoisiksi turistikohteiksi. Tunnetuin esimerkki on Henry William Paget — myöhemmin Lordi Uxbridge — jonka jalka lähes räjähti kappulan voimasta Waterloossa. Kyseinen jalka haudattiin huolellisesti myöhemmin, omalla hautakivellään. Turistit kävivät katsomassa sitä.
Alimmat sotilaat, kuten Byfield? Heidän raajansa päätyivät lanta-aikoihin. Pelkäksi roskaksi.
Voitko kuvitella sen psykologista painolastia? Selviät sodasta, menet osan itsestäsi, ja yhteiskunta kohtelee myös jäljelle jäänyttä osaa sinusta kuin roskaa. Byfieldin kerrotaan halunneen hyökätä fyysisesti lääkintämiehen kimppuun, joka hävisitti hänen käsivartensa. En voi sanoa syittäväni häntä.
Kaiken tämän epätasa-arvo on täytynyt tuntua suolalta jo valmiiksi aukeavaan haavaan.
Myytti vs. ihminen
Tässä on se asia Shadrack Byfieldistä, joka on vaivannut minua siitä lähtien, kun aloin lukea hänestä: viimeisen sadan vuoden aikana hänestä on tullut lähes legendaarinen hahmo. Museoissa on näyttelyitä hänestä. Dokumentit kertovat hänestä. Kirjat maalaavat hänet tästä stoalaiseksi, valittamattomaksi veteraaniksi, joka voitti mahdottomat olosuhteet.
Ja se kuva? Se perustuu pääasiassa hänen ensimmäiseen muistelmaansa, joka julkaistiin vuonna 1840. Siinä, jossa hän esitti itsensä tottelevaisena, sankarillisena ja sitkeänä.
Mutta historioitsijat ovat hiljattain löytäneet hänen toisen muistelmansa, joka julkaistiin vuonna 1851 — ja se on täysin eri tarina.
Siinä elämäkerrassa Byfield nostaa verhon sivuun 1800-luvun Englannin vammautuneen veteraanin arkisen todellisuuden edestä. Hän kirjoittaa avoimesti taloudellisista vaikeuksistaan, siitä, kuinka hänelle evättiin oikeudenmukaiset eläkepatit, ja siitä nöyryytyksestä, jota aiheutti työn etsiminen vain yhdellä kädellä yhteiskunnassa, jolla oli vähän kärsivällisyyttä vammaisia kohtaan.
Hän myöntää jopa asioita, jotka eivät sovi sankarilliseen kertomukseen. Ensimmäisessä muistelmassaan hän tuomitsi ryöstelyn ja deseration. Mutta toisessa? Hän myöntää hiipinyt leiristä muiden sotilaiden kanssa ryöstämään.
Ja tässä on toinen yksityiskohta, joka jäi mieleeni: ensimmäisessä muistelmassaan hän kuvaili amputaationsa poikkeuksellisen rohkeuden teoksi — ilman silmälappua, ilman väistämistä. Myöhemmissä kirjoituksissaan hän valittaa "voimakkaasta reumatismi-kivusta" kohdassa, johon muskettiluoti osui.
Totuus on sotkuisempi kuin legenda. Inhimillisempi. Rehellisesti sanottuna helpommin lähestyttävä.
Miksi tämä tarina merkitsee nyt
Jatkan Byfieldin tarinan miettimistä, ja mikä minua eniten hämmentää, ei ole vain taisteludramaattinen hetki tai edes lanta-aidan aiheuttama nöyryytys. Se on se tosiasia, että hän tunsi olevansa pakotettu kirjoittamaan kaksi eri versiota omasta elämästään.
Ensimmäinen versio sai hänet näyttämään hyvältä. Toinen versio kertoi totuuden — jopa silloin, kun totuus sai hänet näyttämään vähemmän sankarilliselta, vähemmän jaloilta, enemmän kamppailevalta, turhautuneelta ja vihaiselta.
Siinä on jotain syvän inhimillistä. Me kaikki teemme sitä jossain määrin, eikö vain? Me muokkaamme tarinoitamme. Me esitämme itsestämme sen version, jonka haluamme muiden näkevän.
Mutta Byfield valitsi lopulta rehellisyyden mytologian sijaan. Ja se toinen muistelma — se "piilotettu" versio, jota historioitsijat nyt tutkivat tarkemmin — antaa meille jotain, mitä ensimmäinen ei voinut: todellisen vilauksen siitä, millaista elämä todellisuudessa oli työväenluokan vammautuneille veteraaneille viktoriaanisessa Englannissa.
Ei legenda. Ihminen.
Käsi, joka ansaitsi parempaa
Ajattelen sitä kotitekoista arkkua joskus. Lautoja, jotka oli naulattu yhteen. Käden, joka asetettiin sisään kuin se olisi ollut jotain merkityksellistä. Pienet hautajaiset osalle miestä, joka oli jo selvinnyt enemmän kuin kenenkään pitäisi joutua selviytymään.
Ehkä tuntuu oudolta antaa irrotetulle raajalle kunnolliset hautajaiset. Mutta minusta se ei tuntunut lainkaan oudolta.
Se oli arvokkuuden osoitus. Kieltäytyminen siitä, että kukaan — edes sotilaslääkintäjärjestelmä, joka pelasti hänen henkensä — kohtelisi häntä kuin kertakäyttöistä tavaraa.
Jollain tavalla Byfield antoi käsivarrelleen sen kunnioituksen, jonka hän tiesi joutuvansa taistelemaan loppuelämänsä ajan.
Ja rehellisesti? Minusta se on aika huomionarvoista.
Lähde: Popular Mechanics - A Soldier Buried His Severed Arm. A Hidden Memoir Reveals Why.