Kun geologit löysivät jotain mahdotonta – syvästä merestä

Tiede on joskus hauska ala. Parhaimmillaan mullistavat löydöt syntyvät silloin, kun ei etsitä mitään erityistä.

Tohtori Rowan Martindale tutki Marokon Dadès-laaksoa tutkimusryhmänsä kanssa. Heidän tavoitteenaan oli ymmärtää muinaisten koralliriuttojen ekosysteemejä – niitä, jotka peittivät alueen valtameren alla miljoonia vuosia sitten.

Rasteillessaan kuluneiden kivilajien poikki hänen silmäänsä osui jotain erityistä.

"Nämä kauniit aaltomaiset kerrospinnat... sanoin tutkimusryhmäläiselle: 'Stéphane, tule tänne. Näissä on ryppyrakenteita!'"

Ryppyrakenteet ovat käytännössä mikrobimattojen fossiilisia sormenjälkiä. Nämä limaiset, maton kaltaiset bakteeri- ja leväyhteisöt elävät tyypillisesti matalissa, auringonvaloon pääsevissä vesissä. Kun ne kasvavat hiekkasedimentin päällä, ne jättävät jälkeensä tunnusomaisia aaltomaisia kuvioita, jotka voivat säilyä fossilisoituneina vuosisatoja.

Yksi ongelma niissä on: ne ovat äärimmäisen herkkiä. Kun kaivautuvat eläimet kehittyivät noin 540 miljoonaa vuotta sitten ja alkoivat sekoittaa merenpohjan sedimentejä, nämä hienovaraiset rakenteet tuhoutuivat yleensä ennen fossilisoitumista.

Joten kun Martindale tajusi katselevansa ryppyrakenteita kivilajeissa, jotka olivat muodostuneet syvään veteen – vähintään 180 metrin syvyyteen, jonne aurinko ei yksinkertaisesti yllä – löydös ei vaikuttanut mahdolliselta.

"Ryppyrakenteet, jotka tyypillisesti ovat peräisin valoa tarvitsevista eliöistä, eivät kuuluisi tällaiseen syvään vesialueeseen."

Tutkimusryhmä tiesi, että jotain outoa oli tapahtunut. He eivät aikoneet esittää mullistavia väitteitä ilman vahvaa näyttöä. Niinpä he ryhtyivät tutkimaan asiaa joka kantilta.

Ensiksi he varmistivat geologian: kyllä, nämä olivat ehdottomasti syvän veden sedimentejä. Kemiallinen analyysi osoitti kohonneita hiilitasoja – biologinen merkki, joka viittasi johonkin eläneen alueella. Mutta varsinainen arvoitus oli yhä ratkaisematta. Jos eivät aurinkoa rakastavat levät, niin mitkä bakteerit olivat luoneet nämä muinaiset mikrobit?

Vastaus piilee täysin erilaisessa elämänmuodossa: kemiosynteettisissä bakteereissa.

Nämä hämmästyttävät pieneliöt eivät tarvitse lainkaan auringonvaloa. Sen sijaan ne tuottavat energiaa kemiallisista reaktioista – vedyn sulfidista tai metaanista, joka nousee merenpohjasta. Nykyaikaiset vedenalaiset kuvat ovat osoittaneet, että kemiosynteettiset mikrobitit todella muodostuvat valottomissa syvyyksissä, kaukana auringonpaisteesta.

Tutkijaryhmä päätteli, että nämä muinaiset ryppyrakenteet olivat todennäköisesti kemiosynteettisten bakteerien luomia, syvässä vedessä auringosta piilossa. Tämä löydös kirjoittaa uusiksi sen, mitä tiesimme menneisyyden mikrobielämän mahdollisuuksista.

Se, mikä minua todella kiehtoo tässä tarinassa, on se, miten tiede todellisuudessa toimii. Martindale ei lähtenyt liikkeelle kyseenalaistamaan tieteellistä konsensusta – hän vain huomasi jotain epätavallista retkeillessään, luotti vaistoihinsa ja seurasi todisteita minne ne johtivatkaan. Se on tieteellinen menetelmä parhaimmillaan: uteliaisuus säilyttäen ja antaen todellisuuden yllättää.

Muinaiset valtameret olivat ilmeisesti paljon eläväisempiä ja monimutkaisempia kuin usein kuvittelemme. Jopa syvimmissä, pimeimmissä vesissä elämä löysi tien. Ja jossakin näissä muinaisissa marokkolaisissa kivilajeissa 180 miljoonan vuoden takaiset sormenjäljet ovat yhä tallessa – odottamassa uteliasta kulkijaa, joka huomaa ne.